Hän vilkaisi minua laskelmoivan arvioivasti. Se sai minut tuntemaan itseni arvottomaksi, täysin tarpeettomaksi. Tuntui kuin olisin ollut jotain, mitä ihmiset vain hädin tuskin vilkaisevat ja sen tehtyään katsovat poispäin ikään kuin eivät olisi huomanneet tai haluaisivat unohtaa huomanneensa. Hän ei kuitenkaan katsonut pois vaan antoi tutkivan, pistävän katseensa liukua päästä varpaisiini ja taas takaisin, yhä uudestaan ja uudestaan. Tunnistin tyytymättömät rypyt hänen nenänvarressaan ja pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan, etten kelvannut vieläkään. Tuskin tulisin kelpaamaan ikinä. Purin huultani ja räpyttelin silmiäni estääkseni kyyneliä valumasta poskilleni. Ne eivät ainakaan parantaisi asemaani pikemminkin päinvastoin. Lopulta hänen hyytävä katseensa porautui silmiini enkä voinut väistää sitä. 

”En usko, että olet yrittänyt parastasi”, hän tokaisi tylysti. Sen jälkeen välillemme laskeutui pahaenteinen hiljaisuus. Hän jäi odottamaan selitystäni; syytä sille, miksen ollut yhtä kaunis kuin Juulia.
Ei minulla kuitenkaan ollut sitä. Miten minä olisin voinut selittää sen, että kaikki kauneusgeenit olivat periytyneet pikkusiskolleni? Sehän oli sattuma, ainakin toivoin sen olevan. Yhä useammin tulin vain ajatelleeksi, ettei se sittenkään ollut. Ajattelin, että ehkä oli olemassa täysin järkevä syy sille, miksi Juulia oli kaunotar ja minä hirviö. Tunsin oloni kiusaantuneeksi hänen katseensa alla ja yritin kuumeisesti saada aivoni kehittämään edes jonkinlaisen vastauksen välillämme leijuvaan kysymykseen, jota kukaan ei tulisi koskaan lausumaan ääneen, vaikka kaikki tiesivätkin sen olemassa olosta.
”Minulle tuli kiire”, kakistin vastauksen lopulta ulos kurkustani. Se oli huonoin keksimäni tekosyy ikinä, mutta en pystynyt parempaan. Mitä muuta olisin muka voinut vastata? Hän ei hyväksynyt sitä, ettei kauneus ollut minun ominaisuuteni. Hän uskoi, että yritin tahallani näyttää rumalta saattaakseni hänet häpeään. Hän uskoi minun vihaavan häntä. Ei se niin mennyt, enkä minä varta vasten viettänyt montaa tuntia yrittääkseni jäädä Juulian varjoon. Jos hän olisi tiennyt, kuinka paljon minä sisimmässäni halusin olla samannäköinen kuin Juulia, hän ei olisi ikinä edes kehdannut epäillä asiaa.
Hänen tympeä tuhahduksensa keskeytti ajatukseni. Ei minun vastaukseni ollut kelvannut hänelle tälläkään kertaa. Se kelpasi aina aivan yhtä vähän kuin minäkin. Luotuaan viimeisen musertavan katseen minuun hän poistui sulokkain askelin paikalta, ja tiesin, ettei hän tulisi sanomaan minulle sanaakaan koko illan aikana. Tieto siitä sai minut tuntemaan syvää helpotusta. En ikinä ollut pitänyt keskusteluhetkistä hänen kanssaan. Toisaalta oli kuitenkin surullista, että hän halveksi minua niin paljon. Olinhan minä sentään hänen omaa lihaansa. Olinhan?

Se ilta oli taas niitä iltoja, kun seisoin seinäruusuna ja katselin ihaillen, kuinka Juulia suorastaan leijui tanssilattian yllä. Häneltä ei puuttunut tanssittajia, sillä nuoret aatelismiehet suorastaan kamppailivat hänen suosiostaan. Minä tiesin, että Juulia nautti siitä, joten minulla ei ollut sydäntä olla kateellinen hänelle. Hän oli ansainnut suosionsa eikä ollut hänen vikansa, että elämä suosi omiaan. Juulia oli niin kaunis, että tunsin suoranaista haikeutta katsoessani häntä. Pikkusiskoni kevyt askellus, iloinen hymy, säteilevä olemus, kaikki hänessä, huokui arvokkuutta, jonka vanhempiemme aatelisarvo ja heidän sukupuunsa hänelle soivat. Kuitenkin siinä kaikessa oli sellaista lempeyttä ja viattomuutta, ettei kukaan koko salissa voinut kutsua häntä leuhkaksi tai itseriittoiseksi. Edes kaikista kateellisimmat eivät pystyneet lausumaan yhtäkään sanaa häntä vastaan, niin aseista riisuva oli hänen tietämättömyytensä tästä kaikesta. Hän ei tuntunut edes huomaavan, että lumosi ihmiset pelkällä läsnäolollaan. Siksi siis minäkään, en koskaan voinut olla kateellinen, saati siten vihainen Juulialle. Katsellessani häntä minusta tuntui aina siltä kuin hän olisi tullut toisesta maailmasta, sillä minun todellisuudessani ei ollut mitään vastaavaa.
Minun todellisuudessani oli vain seinä takanani, hämyinen paikka terassin ulko-oven vieressä ja yksinäisyys, joka hiipi sisään raollaan olevasta ikkunasta kuin varjo. Meidän, minun ja Juulian, välillä ei ollut mitään yhteistä, vaikka suonissamme virtasi sama veri. Kukaan ei osannut yhdistää meitä toisiimme. Ihmiset muistivat vain Juulian. Hän tanssi heidän sydämiinsä ja maalasi hymyllään ikuisen kuvan itsestään heidän verkkokalvoilleen, toisin kuin minä. Usein minä vain istuin yksin, kirjoin ja piirsin. Ei siihen yleensä kiinnitetty huomiota. Toisinaan rouvat, jotka olivat äitini vieraina, saattoivat huomauttaa jonkin kirjontamalleistani olevan kaunis tai piirrokseni olevan aidon näköinen. Silloin minä kiittelin kohteliaasti ja hymyilin. Ei kuitenkaan mennyt montaakaan hetkeä, ennen kuin he unohtivat minut.
Tanssiaisissa minä en kuitenkaan voinut saada osakseni edes sitä vähäistä huomiota, johon minulla toisinaan oli mahdollisuus. Niinä iltoina, kun salimme täyttyi juhlivista, iloitsevista ystävistä, minä seisoin omalla paikallani kuin vanha vahtikoira ja odotin. Jokaisena iltana erikseen minä odotin sitä samaa asiaa. Toivoin koko sydämestäni, että joku huomaisi minut, tulisi luokseni ja kysyisi saisiko yhden tanssin. Toivoin, että joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, tarttuisi käteeni ja vetäisi minut mukaansa tanssilattialle. Minä todella toivoin sitä. Tiesin, ettei minusta koskaan tulisi samanlaista kaunotarta kuin Juuliasta, mutta siitä huolimatta toivoin, että saisin edes kerran elää oman prinsessahetkeni. Toivomukseni suhteen se ilta oli kuitenkin kuin toisinto edellisestä ja sitä edellisestä kerrasta. Kaikki tanssiaiset olivat kuin kaikuja toisistaan ja jonain päivänä minä en enää kuulisi niitä.

Raollaan olevasta ikkunasta valui yksinäisyyden mukana kylmää ilmaa, joka sai minut värisemään. Se luikerteli kuin käärme ohuen mekkoni alle herättäen minut transsista, johon olin vaipunut. Se herätti minut haikeuden humalasta, johon Juulian katseleminen usein sai minut. Kylmyys esti minua juopumasta enempää. Se kirkasti silmäni, avasi mieleni ja kantoi mukanaan jotakin, joka tuntui kuuluvan minulle. Kylmyyden kietoutuessa ympärilleni kuin viitta, minä tunsin ahdistuksen hiipivän sisimpääni. Suuri tanssisali kaikkine ihmisineen alkoi tuntua liian pieneltä ja lämpö, jota yleensä rakastin, tiivistyi polttavaksi vanteeksi rintani ympärille. Olin kokenut sen tunteen ennenkin, mutta siitä oli jo monta vuotta. Se oli ollut silloin, kun olin vielä uskonut elämään, sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Silloin olin luullut lämmön olevan pelastus, joten olin turvautunut siihen. Olin antanut sen laskeutua päälleni kuin haarniska, kunnes silmissäni sumeni ja oli matkalla tajuntani mustiin syövereihin. Silloin olin menettänyt tajuntani ja tiennyt, että oli olemassa toinenkin tie.
Loin viimeisen katseen tanssisaliin ikään kuin jättääkseni jäähyväiset, ennen kuin pujahdin ulos terassille. Pysähdyin hengittämään kirpeää pakkasilmaa keuhkoihini kylmän kehrätessä korviini. Pihalyhdyt loivat pehmeää, keltaista valoa kuuraiseen maahan, ja kuulin vaunuhevosten hörähtelevän kauempana. Ne odottivat kärsivällisesti kyytiläisiään ja mutustelivat heinää maasta, johon tallipoika oli sen laskenut. Tiesin tarkalleen, miltä ne näyttivät. Olin nähnyt näyn monta kertaa aikaisemmin, ja muisto nosti hymyn huulilleni. Liikahdin varovasti kylmyyden pakottaessa minut lempeästi liikkeelle. Helmani kahahtelivat äänekkäästi hiljaisuudessa ja pelkäsin niiden paljastavan minut. Ääni päässäni kuitenkin sanoi, ettei kylmyys houkuttelisi ketään ulos, ennen vuoden vaihdetta. Minä uskoin sen. Kylmyys oli puolellani. Jatkoin matkaani hiljalleen kohti lehtimajaa. Se oli tarkoitettu vain kesäkäyttöön, mutta minä en välittänyt siitä. Olin ollut siellä monesti vuosien vaihtuessa toisiksi. Siellä minä olin esittänyt monet hartaat pyyntöni, lupaukseni ja toiveeni. Siellä minä olin rakentanut pilvilinnani tietäen, että vuoden päästä joutuisin rakentamaan ne taas uudelleen. Kävellessäni kohti majaa huurteiset ruohonkorret painuivat maata vasten keveiden tanssikenkieni alla, ja minä pyysin niiltä mielessäni anteeksi, kuten aina. Kylmyys leijui ympärilläni suloisena harsona, kun minä lopulta kosketin puista listaa, joka kiipesi pitkin ikkunan reunaa. Tunsin, miten lehtimaja tervehti minua kuin vanhaa ystävää, ja hymyilin sille surumielisesti. Olimme samassa jamassa; vanhenemassa ja lähes unohdettuja. Meidät huomattiin vain silloin, kun meistä hyödyttiin. Astahdin muutaman askeleen lehtimajan kulman ympäri ja kohtasin penkin, jota olin niin monesti vuoden mittaan kaivannut. Penkki odotti minua järkähtämättömänä, kuten aina, ja minä istahdin siihen kylmyys seuranani.

Uusi vuosi alkoi. Katselin kaupungin valoja ja juhlaa, jota siellä juhlittiin. Tiesin tanssisalimme tyhjenneen; kaikki olivat nyt alhaalla kaupungissa. Meidän talomme oli tyhjä, suorastaan autio. Kylmyys oli kietonut minut turvalliseen otteeseensa, mikä sai minut hymyilemään. Hymyilin äänille, jotka kuuluivat liian kaukaa häiritäkseen minua. Ajatukseni muuttuivat leppoisiksi ja katkeruus pyyhkiytyi pois mielestäni. Uusi vuosi toi mukanaan uuden toivoin. Se kantoi sitä säkissä kuin nukkumatti unihiekkaa ja ripotteli sitä ympäriinsä. Ei sitä kiinnostanut, kuinka monta unelmaa se oli särkenyt tai pilvilinnaa romauttanut. Se vain teki tehtävänsä; esti ihmisiä luopumasta siitä, mikä heille oli annettu. Uusi vuosi antoi uskoa tulevaisuuteen. Se auttoi jota kuta pääsemään yli vallihaudan, toiselle se näytti tien ulos labyrintista ja kolmannelle tarjoili haaveiden makeuttamaa viiniä, joka humallutti helposti. Uusi vuosi juovutti jokaisen omaan onneensa huolimatta siitä, että useimmat syvällä sisimmässään tiesivät, ettei se ollut kestävää. Minä seurasin toimitusta hymyillen ja huomaamatta, että se sama tapahtui minulle. Vajosin siihen pehmeään tunteeseen, joka hiipi luokseni, ja upottauduin sen syleilyyn koko sydämestäni. Samalla maalasin kiiltokuvaa omasta prinssistäni; miehestä, jota en koskaan tulisi näkemään.