Olen opetellut unohtamaan aktiivisesti, sillä muistini tuntuu usein toimivan tarpeettoman hyvin. Se säilöö mieleeni joka ikisen loukkauksen, jonka koen, ja kaikki ne katseet, jotka saavat oloni tuntumaan epämukavalta. Muistan selvästi kuin eilisen päivän kaikki ne hetket, joina olisin halunnut vajota maan alle, ja kaikki ne teot, jotka olisi ollut parempi jättää tekemättä. Aivan liian usein juuri nämä muistot nousevat mieleeni ja toivon, että kykenisin unohtamaan. En kuitenkaan voi, sillä pelkään, että tekemällä niin, en osaa oppia virheistäni. Sen takia mieleni on täynnä epäonnistumisiani ja mieleni muistuttaa minua niistä säännöllisesti. Etenkin silloin kun olisi onnistuttava jossakin, osattava luottaa siihen, että selviää, epäonnistumiset alkavat kummitella mielessä, eivätkä osaa jättää rauhaan. Sen sijaan, että pystyisin uskottelemaan itselleni osaavani, teenkin päinvastoin ja vakuutan, etten osaa mitään, etten pysty mihinkään. Sen seurauksena mieleni saa lisää muistamisen arvoisia asioita, ja minä muistan yhä varmemmin sen, minkä pyrin niin ahkerasti unohtamaan, sen, ettei minusta ole mihinkään.

Jos muistini toimisi kaikissa asioissa yhtä moitteettomasti, osaisin kenties olla tyytyväinen tilanteeseen. Silloin mieleni saattaisi olla tasapainoinen, sillä muistissani säilyisivät myös ne asiat, jotka saavat minut tuntemaan itseni arvokkaaksi. Muistaisin vastoinkäymisten lisäksi myös ne hetket, joina olen saanut olla oma elämäni supersankari tai satuprinsessa. Muistaisin ne katseet, jotka ovat kertoneet arvostuksesta ja ihailusta, todellisesta välittämisestä. Muistaisin ne ihmiset, jotka ovat saaneet minut tuntemaan, että kaikesta huolimatta minullakin on jokin tarkoitus. Silloin ehkä osaisin nauttia asioista. Osaisin ehkä luottaa siihen, että minunkin asiani voivat olla hyvin. Uskoisin sen tosi asian, että minullekin on olemassa joku. Joku sellainen, joka todella tahtoo rakastaa ja jaksaa tehdä niin huolimatta siitä, millainen minä olen. 

Muistini kuitenkin toimii valikoivasti, kuten lähes kaikki muukin minun mielessäni. Ei se halua muistaa sitä, mitä minä haluan. Se muistaa mieluummin kaiken muun. Siksi olenkin yrittäny ja yritän edelleen unohtaa kaiken, ainakin kaiken sellaisen, jota en arkipäivissäni tarvitse. On helpompaa, jos pystyy elämään vain hetken kerrallaan. Silloin ei tarvitse elää mennyttä uudelleen, eikä murehtia siitä, mikä myöhemmin tulee olemaan historiaa. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tähän aikaan vuodesta on vaikea olla muistamatta sitä, mikä alkoi kolme ja puoli vuotta sitten.