Toisinaan ihmisillä on taipumus ajatella toisista kaikista huonointa. Myös minä teen niin. On paljon helpompaa kuunnella, mitä muut puhuvat, turvautua ennakkoluuloihin. Silloin ei tarvitse itse ajatella, ei tarvitse käyttää omia tuntosarviaan. Voi luottaa sokeasti muiden muodostamaan arvioon ja pitää sitä absoluuttisena totuutena. Niin on kaikista helpointa.
Siihen minä en kuitenkaan täydellisesti sorru, vaikka ennakkoluulot ovatkin osa minua, sillä toinen sokeuteni on ensivaikutelma. Usein annan sen kokonaan ratkaista ja vain harvoin ihmisillä on toinen tilaisuus. Tiedän sen olevan tyhmää, kapeakatseista, mutta en voi sille mitään. Se on itsepuolustusjärjestelmä. On helpointa ajatella pahinta, ettei joudu pettymään ihmisiin. Minä voin ainoastaan yllättyä iloisesti, ettei joku olekaan sitä, mitä luulin hänen olevan.

Enää en kuitenkaan tiedä, onko mikään helpointa.

On nimittäin outo, kun haluaa kerrankin ajatella hyvää. Uskoa siihen, etteivät ihmiset aina ole sitä miltä näyttävät. Uskoa, että he ovat ehkä sittenkin enemmän. Haluaa aivan todella antaa ihmisille mahdollisuuden. Silloin huomaa, ettei kaikesta huolimatta pysty. Se illuusio, jolle on antanut tilaa, valuu vesivärien tavoin lavuaarista ja jättää jäljelle sen mustavalkoisen kuvan, jonka näki jo alussa. Joutuu palaamaan siihen raadolliseen totuuteen, että ensivaikutelma kertoo kaikesta huolimatta eniten, vaikka toiset väittävät muuta.
Joka tapauksessa syntyy ristiriita.
Kun haluan toimia oikein, sattuu kaikista eniten. Kun luulen, että olen vihdoinkin avarakatseinen, olenkin sinisilmäinen idiootti. Silloin taas, kun toimin väärin suojellakseni itseäni, luulen olevani järkevä, fiksu ja käytännöllinen. En kuitenkaan ole. Olen sulkeutunut ja epäsosiaalinen, tunnevammainen. Olen outolintu, joka on syytä kiertää kaukaa. Minua on syytä katsoa pitkään ja hitaasti kuin olisin karannut eläintarhasta. Puhumaan ei kannata ryhtyä. Enhän minä kuitenkaan vastaisi.

Syyllistyn itse siihen, mistä syytän muita. Tunnen sentään syyllisyyttä ja yritän kovasti. Siitä huolimatta se on mahdotonta. On mahdotonta sopeutua elämään, sen julmaan raadollisuuteen. Siihen, ettei mikään ole sitä miltä näyttää, vaikka juuri sitä se kuitenkin on.
Ehkä tarvittaisiin sopeuttamisohjelma minulle, meille, ihmisille.