Tunsin ilma virran ympärilläni, mutten nähnyt mitään. Ympärilläni oli pelkkää mustaa. Tunsin vesihöyryn kosketuksen ihollani ja tiesin, että pilvet antoivat minun pudota lävitseen. Eivät ne halunneet pelastaa minua, kuten odottaa saattoi. Miksi olisivatkaan? Eiväthän ne kuuluneet siihen maailmaan, josta tulin. Vielä vähemmän ne kuuluivat siihen maailmaan, johon olin matkalla. Niille oli yhden tekevää, vaikka matkani jatkuikin kohti maan pintaa, joka häämötti alapuolellani. Parvi muuttolintuja hajaantui rääkäisten alapuolellani. Ne tuijottivat minua närkästyneinä. Olinhan tunkeutunut hetkeksi niiden elämään, pilannut viattomien lintujen elintärkeän matkan. Ivallinen hymy kohosi tummille huulilleni ja vilkaisin taakseni, ensimmäisen ja viimeisen kerran. Siellä ei näkynyt mitään, vaikka tiesin sen olevan siellä. Minun kotini oli siellä, ainakin oli ollut. Puiden latvat lähestyivät ja saatoin nähdä yksinäisen pöllön istuvan yksinäisen männyn oksalla. Kaikki näytti juuri siltä kuin oli aina kuvitellutkin. Mikään ei poikennut kuulemastani, ellei painovoimaa otettu huomioon. Se veti minua vääjäämättömästi puoleensa, aina vain nopeammin ja nopeammin. Saatoin melkein kuula maankamaran huokaavan nimeäni kaipaavasti. Se sai kuolleen hymyni palaamaan. Levitin siipeni ja putoamiseni pysähtyi. Ruohonkorret alapuolellani kumarsivat minulle ja maankamara itki hiljaa saaden hämähäkkien kutomat verkot kimaltamaan yökasteesta. Jalkani koskettivat maata ja tunsin siitä huokuvan kosteuden varpaissani. Tämä maailma oli kaunis ja minä pidin siitä jo nyt, melkein harmitti, että tiesin olevani vain läpikulku matkalla.

Meri työnsi laineensa rantaan yrittäen saada Veeran varpaat kastumaan. Se kuitenkin epäonnistui yrityksessään. Nuori nainen oli vikkelämpi kuin saattoi arvata. Kullanvaaleat hiukset vain hulmahtivat, kun hän juoksi hiekalla karkuun aaltoja. Lokit kiljahtelivat kilpaa Veeran kanssa ja yhtyivät tytön ilonpitoon. Hän rakasti merta, sen tuoksua ja lokkeja. Hän rakasti tätä rantaa ja tunsi jokaisen lokin ulkonäöltä. Oli tuntenut aina. Veera oli asunut koko ikänsä samassa pienessä asunnossa kaupungin sydämessä, mutta meri veti häntä puoleensa kuin magneetti. Nytkään rannalla ei ollut ketään muita, sillä oli yö ja muut nuoret olivat muualla. He olivat keskittyneet juomaan ja naimaan. Pelkkä ajatuskin sai Veeran värähtämään. Hän ei ollut ikinä pitänyt alkoholista, sen humalluttavasta vaikutuksensa. Sen takia hän pakeni meren ääreen. Siellä hän tunsi olevansa turvassa. Huokaisten onnellisena ja hieman uupuneena kirmailunsa jälkeen Veera istahti hiekalle juuri ja juuri aaltojen ulottumattomiin. Lokit laskeutuivat hänen seurakseen ja tarkkailivat häntä pää kallellaan. Ne olivat hyväksyneet tytön osaksi rantaa. Ne tiesivät, ettei Veera vahingoittaisi heitä. Tyttö kellahti selälleen antaen lokeille taas kerran sen lupauksen, ettei häirinnyt niitä. Hymyillen hän katseli, kun linnut tepastelivat uteliaina lähemmäs ja kallistelivat päitään. Ne tunnistivat hänet, mutteivät ymmärtäneet häntä. Nauru kupli Veeran sisällä ja sai hänet hymyilemään säteilevästi. Vastaavanlaisina iltoina tytöstä tuntui kuin hän olisi omistanut koko maailman, ollut ratkaiseva osa sitä ja katsellut vierestä, miten muut elivät elämäänsä. Yhtäkkiä taivaalla vartiossa kaarteleva lokki kirkaisi varoittavasti, ja pian parvi oli taas taivaalla. Veera kääntyi huolestuneena vatsalleen ja katseli ympärilleen. Koskaan aikaisemmin kukaan, ei kukaan, ollut tullut häiritsemään häntä, rikkomaan hänen harhaansa.

Metsän laidasta alkavalla polulla seisoi hahmo, joka tuijotti Veeraa. Se sai tytön niskakarvat nousemaan pystyyn. Hän ei pitänyt painostavasta hiljaisuudesta, joka laskeutuessaan jätti lokkien varoittavan kiljunnan huomiotta. Se kietoi Veeran viittaansa viitaten kintaalla muulle maailmalle. Tyttö värähti kauhistuneena ja nousi istumaan polviensa varaan. Hän antoi tutkivan katseensa levätä hahmossa, joka pelotti häntä. Se alkoi liikkua häntä kohti pehmein, äänettömin askelin, jotka muistuttivat pikemminkin leijumista kuin kävelemistä. Vaikka Veera oli peloissaan, jokin tuossa hahmossa kiehtoi häntä, ja se sai hänet jäämään paikoilleen, katsomaan, mitä tuleman piti.
”Hei”, tyttö tervehti varovasti heleällä äänellä noustessaan seisomaan. Lyhyt kesämekko kietoutui hänen paljaiden reisiensä ympärille ja hulmusi pienesti tuulen mukana. Muukalaisen tummat kesyttömät silmät katsoivat Veeraa tyhjinä, mikä sai hänet värähtämään taas kerran. Uteliaisuus ei kuitenkaan antanut hänelle lupaa poistua paikalta.
”Hei?” muukalaisen matala, karhea ääni kysyi hämmentyneenä. Ikään kuin tervehdystä ei olisi ymmärretty. Veera kallisti päätään aavistuksen ja hänen hiuksensa valuivat pois korvan takaa. Pelko alkoi kadota. Se häipyi aavistus aavistukselta tytön katsellessa tummaa muukalaista uteliaana. Pilven takaa paljastuvan kuun valo leikki Veeran kultaisilla kutreilla ja heijastui muukalaisen valkoisesta ihosta.
”En ole nähnyt sinua aikaisemmin”, Veera sanoi varovasti avatakseen keskustelun. Hänen utelias katseensa tarkkaili muukalaista, jonka tumma viitta kurkotteli liepeitään kohti tyttöä. Käheä naurahdus rikkoi hetken hiljaisuuden ja muukalaisen huulet kääntyivät hymyyn.
”Enkä minä sinua”, muukalainen vastasi hymynkareen jäädessä tanssimaan hänen huulilleen. Veera tunsi olonsa hämmentyneeksi, muttei voinut olla naurahtamatta. Hänen tiukujen täyttämä hymähdyksensä väreili ilmassa, ja muukalainen näytti pitävän siitä. Veera sipaisi hiuksiaan ujosti antaen hymyn säilyä huulillaan. Hän piti hymyilemisestä, ja pelko oli hautautunut rantahiekkaan.
”Olen Veera”, tyttö esitteli itsensä ja ojensi kätensä tehdäkseen tuttavuutta. Toistuvasta yksinolostaan huolimatta hän rakasti ihmisiä, halusi tutustua jokaiseen, joka ei torjunut häntä. Muukalainen tarttui Veeran käteen omallaan, ja tyhjä katse väistyi hänen silmistään. Tytöstä tuntui kuin hän olisi katsonut iloisesti räiskyvään nuotioon, joka oli sytytetty vain häntä varten.
”Voit sanoa minua Luciferiksi”, muukalainen kehotti pehmentäen ääntään. Veera hymyili epävarmasti käsi yhä vieraan kädessä. Hän piti Luciferin äänestä ja tavasta, jolla tämä katsoi häntä. Ikään kuin tyttö olisi ollut ihmeellisintä, mitä muukalainen oli koskaan nähnyt. Vaistomaisesti Veera hivuttautui hieman lähemmäs muukalaista, sillä se tuntui hyvältä. Uhka, jota lokit edelleen huusivat, ei enää tuntunut koskettavan tyttöä.
”Sinä taidat pitää merestä”, Lucifer arveli katsoessaan syvälle Veeran silmiin. Hänen äänensä sai aikaan väristyksen, joka kulki Veeran selkärankaa pitkin hänen päänahkaansa asti. Tyttö hymyili ilahtuneena. Hän piti siitä, että yhteys hänen ja meren välillä näkyi. Hänhän eli vedestä, ja merestä.
”Entä sinä?” Veera kysyi varovasti, hetken emmittyään. Hänellä oli selittämätön tunne, että väärät kysymykset saattaisivat rikkoa jotakin. Muukalainen ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta. Hän vain näytti pohtivan asiaa, sillä tummissa silmissä leikkivät mietteliäät lieskat. Muukalaisen katse irrottautui vaivalloisesti tytön silmistä ja lähti purjehtimaan merelle.
”Mieluummin hukuttaudun silmiisi”, muukalainen vastasi lopulta vakavana katseensa palatessa Veeraan. Tyttö punastui hämillään, ja loi katseensa maahan. Koskaan aikaisemmin hänelle lausutut kohteliaisuudet eivät olleet kuulostaneet yhtä vilpittömiltä. Lucifer sai imelät sanat kuitenkin kuulostamaan rehellisiltä ja aidoilta, sellaisilta, että niihin kannatti uskoa. Ajatus sai Veeran hymyilemään. Hän tunsi löytäneensä sen, mitä oli hukannut kauan sitten. Tytöstä tuntui siltä kuin hän olisi palannut kotiin. Hän nosti katseensa takaisin Luciferiin, jonka silmät paloivat mustasta tulesta, ja tunsi olonsa lämpimäksi, vaikka ilma alkoi kylmetä. Muukalaisen silmät olivat laskeutuneet Veeran huulille ja vaistomaisesti sinisilmäinen tyttö painautui lähemmäs häntä. Kietoessaan kätensä Luciferin niskan taa tyttö kuuli jossain kaukaisuudessa lokit, jotka huusivat viimeistä päivää. Hän ei kuitenkaan välittänyt niistä tuntiessaan Luciferin kosketuksen vyötäröllään. Heidän huulensa kohtasivat ja Veera sai tuntea palavan rakkauden sisällään. 

Lokit olivat vaienneet. Ne tuijottivat minua syyttävästi mustilla pienillä silmillään. Tuomitsemalla itsensä tyttö sylissäni oli tuominnut nekin. Minä hymyilin. Olin onnistunut täydellisesti ensimmäisellä yritykselläni. Valtakuntani ensimmäinen enkeli oli suorastaan juossut syliini. Katsoin kalpeita kasvoja ja auki rävähtäneitä sinisiä silmiä. Punaiset verinorot valuivat pitkin sileää, kalvennutta ihoa. Ne valuivat ulos raollaan olevilta huulilta ja jatkoivat matkaansa kuin vuolaana virtaavat joet pitkin leukaa ja kaulaa. Pian ne saavuttaisivat vaalean sinisen kesämekon. Tyttö sylissäni oli kevyt kuin höyhen ja kaunis kuin enkeli. Oli melkein sääli, että muut olivat menettäneet niin paljon. Laskin hänet maahan, aivan veden rajaan. Meri huolehtisi omistaan, enhän minä tarvinnut ruumista. Minulla oli jo hänen sielunsa. Huuleni hymyilivät ja silmäni hehkuivat kauniimmin ja uhkaavammin kuin aikaisemmin. Katsoin, kuinka aallot kahmaisivat tytön mukaansa. Ne olivat vihaisia, suorastaa raivoissaan minulle. Ne olisivat halunneet tytön, mutta eivät saaneet. Meri oli vain leikkinyt hänen kanssaan, usuttanut hänet minun syliini. Se saisi syyttää vain itseään. Minun enkelistäni ei koskaan tulisi merenneitoa.