Hetken ovet olivat avoinna aivan kuten kolme vuotta aikaisemminkin. Minä en kuitenkaan välittänyt niistä, sillä ikkunasta näin aivan tarpeeksi, tarpeeksi liikaa. Niin ainakin luulin. Nyt tuntuu siltä kuin olisin lukittuna pyöreään huoneeseen. Tulen hulluksi etsiessäni turvallista nurkkaa, johon käpertyä. En kuitenkaan voi lakata etsimästä, sillä istumalla keskelle huonetta jäisin muiden jalkoihin. Tallautuisin niiden jalkojen alle, jotka ryntäilevät huoneen lävitse ehtiäkseen omista ovistaan, ennen kuin ne sulkeutuvat. Eihän kukaan halua tehdä sitä samaa virhettä, johon minä sorruin. Uurastaa tehdäkseen unelmista harhan, joka estää näkemästä. Se estää ymmärtämästä, että elämäni on tässä ja nyt, ainakin sen pitäisi olla. En kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä. Odotan aina vain parempaa huomista, jota ei koskaan tule. Ei tule, enhän minä anna sille edes mahdollisuutta. 

Lukkiutuneet ovet edessäni ja poltetut sillat takanani saavat minut tuntemaan itseni eksyneeksi. Eksynyt olo tekee minut hulluksi. Voiko pyöreään huoneeseen eksyä? Järkeni sanoo, ettei se ole mahdollista. Ei ole mahdollista eksyä ympäristöön, jonka tuntee kuin omat taskunsa ja näkee vaikkei tuntisikaan. Jostain syystä olen silti eksynyt. Tarvitsisin  kompassin ja kartan löytääkseni takaisin sinne, missä elämääni eletään. Kukaan ei kuitenkaan huomaa, että minut on lukittu pyöreään vankilaan, joka oikeastaan on elämäni. He eivät huomaa, etten osaa ilman apua, enkä löydä perille ilman taluttajaa. Heidän mielestään on itsestäänselvyys, että osaan ominnokkineni. Enhän ole ennenkään pyytänyt apua. 

Nyt minä kuitenkin tarvitsisin apua. Haluaisin ohjeet, jotka opettaisivat elämään. Ohjeet, jotka neuvoisivat, miten tulisi elää. Enhän ole ikinä osannut elää elämääni oikein; en kenenkään mielestä.