Luulin jo päässeeni yli tästä. Luulin, että voin vihdoinkin elää itseni kanssa. Luulin väärin. Ei ikinä pitäisi luulla liikoja itsestään. Luulla, että sillä on väliä, jos joku sanoo välittävänsä sinusta. Silloin kun on kaikista vaikeinta, on aina viime kädessä yksin itsensä kanssa. Ei silloin ole ketään pyyhkimässä kyyneleitä poskilta ja sanomassa, että kaikki on hyvin, tai ainakin tulee jossain vaiheessa olemaan. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvin. Tulen olemaan aina liian sekaisin, liian sekaisin tähän maailmaan. Enkä taaskaan tiedä, mitä tein väärin. Se syövyttää minut sisältä. Se saa minut toivomaan, etten enää olisi tässä. Enkä tarkoita sillä sitä, että haluaisin olla jossain muualla. En vain haluaisi olla olemassa, en tässä, en muualla, en missään. Eihän sitä kuitenkaan voi sanoa ääneen, koska minä en ole sellainen. Ne ovat jonkun muun ajatuksia ja tunteita, eivät minun. Silti ne ovat olleet kanssani niin kauan kuin muistan olleeni jotain muuta kuin maailman sinisilmäisin lapsi, joka luuli, että kaikki muutkin olivat.

Luulin, että tämä olisi jo ohi, että tämä olisi päättynyt siihen, kun huomasin ensimmäisen kerran olevani onnellinen. Luulin, että siitä hetkestä lähtien suunta olisi vain ylöspäin. Niin ei kuitenkaan käynyt, ei sinne päinkään. Tunteeni ovat edelleen yksi vuoristorata, jossa sekä nousut että laskut ovat huomattavasti korkeampia kuin koskaan ennen. En tiedä enää, kuinka kauan jaksan. Se minä, joka haluaisin olla, taistelee sen kanssa, joka minä valitettavasti olen. Haluaisin lopettaa sen taistelun, mutta tiedän, etten tee sitä. Ainakin ennen tiesin, nykyään vain toivon sitä. Miksi edes ne ihmiset, jotka ovat kaikista lähimpänä, eivät näe sitä, minkä kanssa oikeasti taistelen? Mikseivät he näe sitä, että minä kuuluisin jonnekin muualle, kuin missä nyt olen? Olen kuitenkin elämäni velkaa heille kaikille, joten en voi sanoa sitä suoraankaan. Eivätkä he edes ymmärtäisi, koska heidän maailmassaan ei ole mitään sellaista, mitä minä käyn läpi. Heidän silmissään maailma on yksinkertainen, musta ja valkoinen. He eivät näe, että se ei pidä paikkaansa. On paljon muutakin, mutta se on siellä minne he eivät näe. Yksinkertaisuuden kääntöpuolella on minun maailmani, jossa kaikki on sekaisin. Onnellisuus kulkee käsikädessä itsetuhon kanssa ja hyvät asiat ovat ystävystyneet katastrofien kanssa. Siinä maailmassa minä elän, ja kun olen elänyt tarpeeksi, voi olla, etten enää jaksa.

Tiedän, että olen sanonut samaa jo liian monta vuotta. Niin monta, etten edes halua laskea. Silti olen jaksanut tähän päivään asti. Kaikki kuitenkin tietävät, että kuminauhakin katkeaa, kun sitä venyttää liikaa. Ymmärrän kyllä, että on vaikea ymmärtää, mikä on vialla. Enhän minä tiedä sitä itsekään. Haluaisin kuitenkin, että joku olisi valmis yrittämään, että joku uskoisin, että ne todellakin ovat minun ajatuksiani, eikä kukaan pistä niitä päähäni. Ne löytävät sinne ilmankin. Tuntuu kuitenkin, että ne asiat ovat muillakin liian vaikeita käsitellä. Olenhan aina vaikuttanut niin kokonaiselta. normaalilta ihmiseltä. Muistan aina, kuinka minulta kysyttiin: "Itketkö koskaan?" Olisin voinut vastata totuudenmukaisesti ja vastata, että itken liikaa, enemmäin kun Atlantissa on vettä. Sanoin kuitenkin, etten oikeastaan itke. Minähän vain parun tuskasta harva se päivä ja toivon, että joku tulisi lopettamaan sen. Eihän sitä voi itkemiseksi kutsua. Pahinta ehkä oli, että minua uskottiin. Kukaan ei halua nähdä kuoreni läpi. Kuoren, josta luulin luopuneeni, mutta joka kasvaakin takaisin. Tunnen, kuinka se sulkee sisäänsä kaiken sen, minkä haluaisin olla valmis jakamaan. Edes sen yhden ihmisen kanssa, jota kaikista eniten rakastan.

En tiedä, miten tästä hulluudesta pääsee eroon. Olen alkanut epäillä, olenko edes valmis pääsemään siitä eroon. Olen elänyt sen kanssa niin kauan, että se on kasvanut osaksi minua. Tunnen oloni merkityksettömäksi ilman sitä, koska silloin minusta tulee samanlainen kuin kaikki muutkin; tylsä ja tavallinen. Sellainen minä kaikista vähiten haluan olla, ainakin niin olen saanut itseni uskomaan. Todellisuudessa olisi ehkä virkistävää, jos en yrittäisi niin kovasti olla jotakin enemmän kuin muut, jotenkin parempi, kauniimpi ja kyvykkäämpi. Enhän minä tietenkään ääneen myönnä, että yritän olla enemmän, mutta minä tiedän sen. Enkä jaksa enää kieltää sitä itseltäni. Haluaisin antaa itselleni luvan romahtaa. Olen melkein kateellinen ystävälleni, jolla siihen mahdollisuus. Minun täytyy vain yrittää pitää kaikki langat käsissäni, jotta kaikki näyttää nätiltä, vaikka todellisuudessa langat ovat niin solmussa, ettei niitä pysty enää selvittämään. Toistaseksi yritän vain leikkiä mukana elämän omassa huvinäytelmässä, jossa minä en saanut parasta mahdollista osaa. Tai sain itselleni sopivimman, mutta välillä nekin saappaat tuntuvat liian suurilta täytettäviksi. Ainakaan minun jaloillani. Ehkä vielä jonain päivänä löydän itsestäni sen saman, minkä roolittaja näki asettaessaan minut tähän roliin ja tähän näytelmään.