Taivaasta tippuu raskaita pisaroita, jotka putoilevat maahan yksitoisensa jälkeen. Minä kiirehdin askeleitani, etten kastuisi enempää. Riennän rientämästä päästyäni, mutten liikahda senttiäkään. Aivoni käskevät minua juoksemaan, yrittämään kovemmin. Mitään ei kuitenkaan tapahdu yritänpä miten paljon tahansa. Yritän, haluan paeta. Haluan päästä turvaan. Kauas kaikesta pahasta, itseni ulottumattomiin. En kuitenkaan pysty siihen ja joudun kohtaamaan itseni yhä uudestaan ja uudestaan. Joudun taistelemaan keskenäni ja keksimään valheita minusta minulle. Se tuntuu sairaalta. Tuntuu kuin sisälläni asuisi kaksi tahtoa, jotka kilpailevat toisiaan vastaan, enkä minä voi muuta kuin seurata sivusta. En voi olla, mitä haluan, enkä tehdä niin kuin tykkäisin, sillä jokin minussa on aina erimieltä. Kaikki mitä haluan on jollakin tavoin väärää, väärin: pielessä. Tai sitten se ole vain minä. En ikinä ole tarpeeksi kelvatakseni ja riittämättömyyteni tekee minut hulluksi. Siksi olisi kai ihmeellistä, jos joskus vähemmän olisikin enemmän, ja minut kelpuutettaisiin. Kysymys ei ole vain muiden hyväksynnästä, jolle olen viitannut kintaalla jo monta vuotta. Eihän ole minun ongelmani, jos joku ei pidä siitä, mikä, millainen ja miten olen. Kysymys on siitä, etten riitä itselleni; en kelpaa sellaisena kuin olen. Pitäisi olla parempi: kauniimpi ja hoikempi. Pitäisi olla täydellinen kelvatakseen, minulle. Jos minä joskus hyväksyisin itseni, uskaltaisin luottaa siihen, että riittämättömyys on oman mielikuvitukseni tuotetta, voisin lopettaa juoksemisen. Voisin lakata pakenemasta ja kestää sen kaiken, mitä kohtalo on suunnitellut minua varten. Tulisin toimeen itseni kanssa ja pystyisin keskittymään muuhun, muihin. Osaisin antaa arvoa sille, mitä muut minussa näkevät ja sille, mitä näen peilistä. Nyt en voi tehdä niin, sillä saadessaan minut kiinni ahdistuksen tunne, jota riittämättömyyteni aiheuttaa, pakottaa minut jatkamaan pakoani. Se päästää minut karkuun ja leikkii saaliillaan kuin kissa. Se tekee niin, kunnes luovutan ja alan taistella vastaan. Alan taistella vastaan riittämättömyydelle; pyrin kohti täydellisyyttä. Pidemmän päälle se ei tuota tulosta. Minä tiedän sen, kaikki muutkin tietävät. Siitä huolimatta en pysty elämään itseni kanssa, joten jatkan pakomatkaani. Pakomatkaani, joka päättyy tuskin koskaan.