Viime kerrasta on kauan, yli vuosi. Se ei tosin täysin pidä paikaansa, en vain ole jaksanut kirjoittaa. On niin paljon asioita ja loppujen lopuksi ei mitään. Ei mitään sellaista, mistä todella saisin kiinni. Tunnen vain sen saman tuskan, jonka ennenkin. Elämäni ainoan asian, joka ei muutu. Olen saanut rakennettua hienon kulissin ja voisin melkein olla ylpeä itsestäni, jos onnituisin huijaamaan muiden lisäksi myös minua. Tekisi todella mieleni luovuttaa, lopettaa selvityminen. Tiedän edelleen, etten tee sitä, mutta taas kerran se tuntuu kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta. Enhän minä enää edes tiedä, ketä varten minä elän. Itseäni varten kai minun pitäisi, mutta eihän se ole mahdollista. Kenelle muka on?

Kaikista vaikeinta on se, ettei kukaan todella tunne minua. Se tekee minusta yksinäisen, saa oloni tuntumaan ulkopuoliselta. Olen varmasti sanonut tämä aikaisemminkin, mutta sanon sen taas. Luulin joskus, että kerran tapaisin ihmisen, jolle voisin kertoa kaiken. Jonkun, joka tukee minua kaikissa tilanteissa ja ymmärtää kaiken tuskan, jota koen.  Todellisuudessa olemme kaikki liian itsekkäitä halutaksemme kuulla kenenkään kaikkia salaisuuksia. Siksi minulla on edelleen omani. Sanon aina sinulle, että voin puhua sinulle kaikesta ja varmasti voisinkin. En vain usko, että haluat oikeasti kuulla sitä kaikkea. Sinun minä en haluaisi. Olen nähnyt muutamien ihmisten kääntöpuolen ja se on pelottavaa. Ei siksi, että minulle olisi selvinnyt asioita, joita en olisi uskonut tai pystynyt käsittelemään, vaan siksi, että loppujen lopuksi kukaan ei oikeastaan pysty auttamaan ketään. Emmekä me halua kokea avuttomuutta, kukaan.

Ihmisten itsekkyys on pohjatonta, myös minun. Kaikista olisi varmasti hienoa, jos joku kuuntelisi, jos olisi joku, jolle avatua. Ihan todella. Henkillö, jonka päälle voisi oksentaa omat inhottavat sisuksensa ajattelematta sitä, mitä siitä seuraa. Ajattelematta sitä, että joskus on itse oltava vastavuoroisesti roskasäkki. Minä olen ollut paljon ihmisten roskasäkkinä, koska ennen välitin paljon. Minulla oli läheisiä ihmisiä, joita halusin kuunnella ja auttaa. Todella halusin, olisin tehnyt mitä vain heidän vuokseen, lähinnä itsekkäistä syistä. Kestän oman tuskani paremmin kuin muiden. En kuitenkaan ollut tarpeeksi kenellekään. En pystynyt auttamaan ketään, vaikka yritin parhaani. Myös se sattui. Eivätkä he edes huomanneet, kuinka paljon yritin. Minä todella yritin. 

Nykyään olen liian kulunut välittämään. On tiestyti kourallinen ihmisiä, joista välitän edelleen, joiden eteen tekisin melkein mitä vain. Suurimmasta osasta ihmisiä en kuitenkaan välitä. Sen sanominen saa minut kuulostamaan kylmältä, mutta totuus on, etten jaksa enää välittää. Välittäminen tekee minusta lopun, koska se tekee minut riittämättömäksi itselleni. En tiedä, onko se itsekästä, mutta joskus on tyydyttävä kompromisseihin. Minun kompromissini on välittää vähemmän, jotta jaksaisin elää niitä varten, joista välitän eniten. Kuulostaa lähes säälittävältä, tiedän. Tähän pisteeseen on kuitenkin tultu. Enkä ole varma, kuinka paljon pidemmälle jaksan, sillä rakkauden määrä on rajallinen, sinun rakkautesi määrä.

On mahdollista, että en vain luota tarpeeksi, mutta epäilen, ettei sinun rakkautesi riittäisi. Et sinä oikeasti haluaisi nähdä tätä puolta minusta, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa. Se en ole minä. Ei ole sinun silmissäsi koskaan ollut. Ymmärrän sen hyvin. Minäkään en haluaisi nähdä tätä puolta kenessäkään läheisessäni, sillä se olisi pelottavaa. Tiedän, kuinka synkkää kääntöpuolella voi olla, eikä sinne paista aurinko. Minun kääntöpuoleni on sitä paitsi ollut piilossa liian pitkään, karkeasti arvioituna 15 vuotta. Liian monta vuotta kenenkään käsiteltäväksi, enkä minä itsekään halua käsitellä sitä. Olen elänyt ne tunteet jo kerran, jotkut useammankin kerran ja tietyt niistä epäsäännöllisen säännöllisesti. En halua sitä enää, mutta silti se tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen. Olen varovaisen toiveikas, tai oikeastaan en, mutta haluaisin olla. Haluaisin uskoa, että ajan kanssa eläisin nämä tunteet uudestaan aina vain harvemmin ja harvemmin, kunnes lopulta en enää tuntisi niitä. En kuitenkaan todella usko niin. Tunnen itseni liian hyvin ja jokaisen kuluvan vuoden myötä huomaan, että sisimmässäni en ole muuttunut. Olen vain oppinut parempia keinoja piilottaa minut itseltäni.