Uskoin jo päässeeni yli tästä. Luulin, että olin oppinut tulemaan toimeen itseni kanssa. Kuvittelin kuitenkin liikoja itsestäni, enkä ole varma, jaksanko käydä tätä kaikkea läpi uudestaan. Se satuttaa liikaa. Joskus olisi vain helmpompaa lopettaa se tuska, mutta enhän minä ole sellainen. En ole valmis luovuttamaan. Sehän tekisi minusta heikon. Enkä minä ole. Minut on tehty selvitymään. Selviytymään siitä kaikesta, mitä monen ei edes tarvitse kokea. Olisi edes oikeita ongelmia. 

Ennen kaikki oli niin paljon helpompaa. Kuvittelin, että minulla oli hyvä syy olla rikki ja vihata itseäni sekä elämää. Nyt minun pitäisi kuitenkin olla onnellinen. Onhan minulla kaikki hyvin, liiankin hyvin. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, mutta minä en vain pysty siihen. Pelkään liikaa. Pelkään, että satutan itseni. Silloin minulla olisi oikea syy olla hajalla. Juuri siksi vihaan itseäni. Muutkin vihaisivat, jos tietäisivät, etten ole, mitä esitän. En lähellekään. Olen sitä samaa, mitä aina ennenkin: ruma ja riittämätön. Ei oikeastaan ole väliä, mitä muut ajattelevat, sillä minä tuomitsen ihan itse itseni. Kun en kelpaa itselleni, en voi kelvata muillekaan. Ymmärrän sen. Olen ymmärtänyt sen liian kauan, mutten osaa muuttaa sitä. Olen yrittänyt ensin muuttua paremmaksi, jotta voisin olla tyytyväinen itseeni. Se ei kuitenkaan toiminut. Minusta ei ikinä tullut tarpeeksi hyvää. Sen jälkeen yritin olla tyytyväinen itseeni, jotta muuttuisin paremmaksi. Miksi se olisi toiminut yhtään sen paremmin?

En minä osaa elää itseni kanssa. Senhän huomaa jo siitä, että osaan kirjoittaakin vain silloin, kun on erittäin paha olla. Jos osaisin iloita asioista, en ehkä kieriskelisi tuskassa, jota minun ei kuulu tuntea. Yritän ymmärtää, että tilanne paranee vasta, kun hyväksyn itseni. Minun täytyisi kuitenkin ensin olla enemmän ennen kuin voisin katsoa itseäni silmiin. Tällaisena minä en kelpaa mihinkään. En, vaikka yritän enemmän kuin jaksan. Kipuilen jaksamisen äärirajoilla ja toisinaan menen niiden yli. Silloinkin, erityisesti silloin, olen kamala ihminen. Kaadan kaiken tuntemani tuskan jonkun toisen niskaan. Nykyään vielä sellaisen, joka oikeasti rakastaa minua. Eihän ole hänen vikansa, että minä olen tällainen pikemminkin päinvastoin. Hän haluaa auttaa, mutta minun olisi helmpompi olla ottamatta apua vastaan. En halua kantaa syyllisyyttä vielä siitäkin, että hänellä on paha olla minun vuokseni. Silti pahoitan aina hänen mielensä. Juuri siksi, etten ole sellainen kuin haluaisin olla, täydellinen. En minä nykyään edes kuvittele saavuttavani täydellisyyttä. Tajuan kyllä elämän realiteetit hyvin, liiankin hyvin. Silti minulla on pakkomielle täydellisyydestä, eikä välttämättä siitäkään, pikemminkin virheettömyydestä. Enkä minä tule koskaan olemaan sitäkään, en kaikkien silmissä.

Haluaisin päästä eroon itsestäni, vaikka pääsääntöisesti kaikki onkin hyvin. Vanhat asiast vain tulevat kummittelemaan yhä useammin ja useammin. Enhän minä ikinä varsinaisesti käsitellyt niitä. Minä välttelin. MInulla ei kuitenkaan ollut mitään syytä käsitellä niitä. Oli paljon helmpompaa haudata ne syvälle. Nähtävästi ei kuitenkaan tarpeeksi syvälle. Nyt kun kaikki on hyvin, ne palaavat vainoamaan minua. Vielä jonain päivänä se tappaa minut. Luulen, että jonain päivänä en enää jaksa olla selviytyjä, enkä jaksa enää taistella. Oli tosin huomattavasti helpompaa kuvitella luovuttavansa silloin, kun kukaan ei rakastanut. Nyt kun uskon hänen rakastavan, en voi tuottaa hänelle pettymystä. En siinä asiassa, vaikka monessa muussa sen teenkin. Olen tuottanut niin paljon pettymyksiä, niin monelle ihmiselleni, että siinä vaakakupissa minun onnellisuutteni ei paina paljoakaan. Eihän se ole ikinä painanut.

Haluaisin kuitenkin pystyä olemaan onnellinen. On niin paljon asioita, joista voisin iloita. Sen sijaan minä käyn yhä uudestaan ja uudestaan kamppailua itseni kanssa. Miksen osaa lopettaa? Tiedänhän minä sen. Minä pelkään. Pelkään, etten enää välitä ja minusta tulee vielä kamalampi kuin nyt olen. Nyt sentään yritän. Jos en välittäisi, en yrittäisi. Enkä todellakaan halua tietää, mitä sitten tapahtuisi. Eikä minulla valitettvasti ole kuin kaksi mielentilaa välittämisen suhteen: On ja Off, liikaa tai ei ollenkaan. Haluaisin vain tietää, kuka on vastuussa tästä suunnitteluvirheestä. Minulle ei ole edes olemassa takuuta. Valmistusvirheitä ei korjata. Sen asian kanssa on vain elettävä. Minä kyllä yritän. 

Yritän ihan tosissani. Se ei vain aina riitä, tuskin koskaan.