Kai uuden vuoden alkaessa pitäisi olla toiveikas. Pitäisi kai toivoa, että kaikki menee paremmin kuin aikaisemmin ja elämä hymyilee. Minä en kuitenkaan jaksa sellaista. On turhaa kivuta korkeuksiin, kun putoaminen satuttaa kuitenkin. Mielummin elän jalat maassa ja rämmin läpi sen rämeikön, jonka elämä minulle kaunistelematta tarjoaa. Ei elämä ala hymyillä. Ei se ole tehnyt sitä aikaisemminkaan; ei viime vuonna, eikä sitä edellisenä, miksi sitten nyt. Eihän 2012 ole mikään maaginen luku, ei ainkaan minulle.

Ann Heberleinin kirjan nimessä tiivistyy kaikki se, mitä minä yhä useammin ajattelen, jopa tahtomattani. "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää." Siltä minusta tuntuu yhä useammin. Tiedän, ettei itsemurha olisi mikään ratkaisu, mutten vain jaksaisi elää. Elämässä kai pitäisi olla tavotteita, jotain odotettavaa, että sitä jaksaisi. Minulla ei ole.

Siitä huolimatta minä yritän jaksaa. En itseni takia, mutta muiden; heidän, joiden kuvittelen rakastavan minua. Yritän heidän takiaan, sillä ehkä minäkin rakastan heitä. Ainakin minä kuvittelen rakastavani. Joka tapauksessa minulle uusi vuosi ei merkitse uusia kujeita. Se merkitsee vain pitkittyvää kipuilua ahdistuksen kanssa, mutta ehkä juhannuksena kaikki on taas paremmin. Tarvitsee vain jaksaa siihen asti.