Kuuleeko kukaan muu, kuinka pääni kaikuu? Äänet soluttautuvat sisään toisesta korvasta ja kaikuvat hetken mieleni alikulkutunnelissa, ennen kuin löytävät tiensä takaisin ulos. Mikään ei pysäytä ääniaaltoja. Ne ovat vapaita poukkoilemaan pääni halki haluamallaan tavalla. En edes yritä estää, eikä kukaan muu taida huomata sitä. Eihän käytökseni eroa normaalista, sillä se ei ole riippuvainen siitä, mitä päässäni liikkuu. Kyllä käteni osaavat kirjoittaa ja huuleni puhua ilman ainaisia komentojani. Jalkani kuljettavat minut läpi viimeisen perjantain siitä huolimatta, että mieleni on autio ja pimeä kuin avaruus: täynnä tähtiä, jotka ehtivät kuolla, ennen kuin niiden valo ehtii perille. Minun kehoni osaa kyllä elää ilman mieltäni mieletöntä elämääni. Ainoastaan sydämeni tarvitsee neuvoja osatakseen lyödä, mutta tänään niitä ei ole. Ne ovat poissa pyyhkiytyneet mielestäni kuin huonolla pyyhekumilla pyyhittynä, vain likaiset tahrat ovat jäljellä. Ne kertovat jotain siitä, että kerran mielessäni oli jotakin. Päässäni liikkui muutakin kuin ilmaa, ja sydämeni muisti lyödä useammin kuin kerran.

Oikeastaan minun pitäisi olla iloinen. Ovathan ajatukseni kerrankin poissa, kadonneet. Olisivatkin. Ei se kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, sillä ajatukseni eivät ole kaikonneet. Tällä kertaa ne eivät kuitenkaan halua hukuttaa minua alleen. Tällä kertaa ne haluavat leikkiä kuurupiiloa ja kyllätyttyään siihen vaihtavat hippaan. Ne juoksevat pakoon ja tarvittaessa piiloutuvat, leijuvat pois ulottuviltani ja nauravat kömpelöille yrityksilleni. Eivät ne anna minun kajota itseensä. Mieluummin ne kiusaavat mieleni uuvuksiin, lennähtelevät paikasta toiseen ja sinkoilevat ympäriinsä kuin villiintyneet tähdenlennot häviten näkyvistä juuri, kun olen saavuttamaisillani ne. Ei sellainenkaan tee minua iloiseksi, sillä minä haluaisin kerrankin tuntea oloni normaaliksi. Ikuinen kaaos sisälläni ei kuitenkaan auta minua siinä. 

Kun lysähdän uupuneena polvilleni tyhjyyteen, joka kaikesta huolimatta kannattelee minua, pimeys ympäröi minut. Tähtinä kaukaisuudessa tuikkivat ajatukset ovat sammuneet ja olen liian väsynyt edes yrittääkseni saada mieleni takaisin tasapainoon. Silloin on kuitenkin yksi ajatus, joka palaa vääjäämättä luokseni. Se on utelias ja liukuu ulottuvilleni, suorastaa tunkeutuu tajuntaani, ja minun on pakko kiinnittää huomioni siihen. Onhan se ainut toivoni saada menetetty mieleni takaisin. En vain haluaisi sitä sillä tavalla. 

Huokauksen lailla ajatus tuo luokseni keskiviikon, sen päivän, joka ei lukeudu parhaimpiini. Ikinä. Eräs ihminen murtautuu mieleeni kuin eksynyt varas, joka ei oikeastaan muista, minne todella oli matkalla. Hän katsoo minua hämmästyneenä ja minä vastaan katseeseen kykenemättä muuhunkaan. Samalla tavalla kuin keskiviikkona. Näyttää siltä kuin me etsisimme vastausta omiin kysymyksiimme toistemme käytöksestä, vaikkei siinä olekaan mitään järkeä. Emmehän me voi vastata toisillemme, sillä olemme täysin vieraat toisillemme. Siitä huolimatta tunnistan itseni hänessä, hänen tavassaan olla erilainen. Eihän hän varsinaisesti pistä silmään, mutta siitä huolimatta kaikki erottavat hänet muista. He huomaavat, ettei hän sittenkään ole täysin samanlainen kuin kaikki muut. Enkä taida olla minäkään. 

Hän ja minä olemme yhdessä erilaisia, ehkä kumpikin omalla tavallamme. Siitä huolimatta pelaamme samaa peliä, joka on aikaisemmin ollut yksi suurimmista huvituksistani. Hän kuitenkin ymmärtää, mitä minulla on mielessäni, ja näkee sen tyhjyyden, joka kätkeytyy merkityksettömän katseeni taakse. Toisin kuin muut hän ymmärtää, että minä elän valheesta, eivätkä silmäni ole peili sieluuni. Eivät ne peilaa syvintä olemustani, sillä ne peilaavat takaisin vain sen, minkä katsoja haluaakin nähdä. Enkä minä edes välitä siitä, sillä huuleni osaavat hymyillä, vaikka päässäni löisi tyhjää ja sydämeni unohtuisi omiin haaveisiinsa unohtaen elintärkeän tehtävänsä. Hän ymmärtää, ainakin on ymmärtämäisillään, mitä minä toisinaan olen sisimmässäni, eikä se oikeastaan ole sallittua. Kenenkään ei kuulu ymmärtää, vaikka pitäisihän minun muistaa, että siinä maailmassa, josta hän tulee kaikki on julkista omaisuutta eikä salaisuus merkitse mitään. 

Haluan työntää varkaan pois mielestäni ja jatkaa epätoivoista yritystäni koota ajatukseni, saada mieleni tasapainoon. Hän ei kuitenkaan suostu lähtemään suosiolla, ennen kuin saa viedä jotain mennessään. Osa siitä tyhjyydestä, joka täytti pääni on nyt poissa. Hän otti sen mukaansa, sillä eksyneenäkin varas on aina varas. Nyt päässäni on ikuinen muistijälki, joka kertoo siitä illasta, jona rikollinen asteli pilaamaan elämäni, urkkimaan selville synkimmän salaisuuteni. 

Sen seurauksena tähdet alkavat palata takaisin. Ne syttyvät yksitellen tummansiniselle yötaivaalle, joka kaareutuu karun maankuoren päälle. Maan ja taivaan välissä kyyhötän minä ikään kuin puun ja kuoren välissä vain ajatukset seuranani. Eivät ne ole kovin kummoista seuraa, haluavat vain ivata ja pilkata, sylkeä kasvoilleni ja kuiskia korvaani, että minun pitäisi hävetä. Kuten usein ennenkin, minä kuuntelen ajatuksiani, kun en voi olla kuulemattakaan. Häpeän silmät päästäni ja toivoin, että voisin muuttua tomuksi, lentää tuulen mukana tieheni. Ei niin tietenkään käy. Sitä vastoin tunnen olevani todellisempi kuin koskaan aikaisemmin: häpeä on suunnaton, ja ainut ystäväni.