Joskus pitäisi pystyä ajattelamaan jotain järkevää. Pitäisi ehkä lopettaa ajatusleikkien leikkiminen ja keskittää ajattelu johonkin hyödylliseen. Ehkä minun pitäisi viimein alkaa todella miettiä, mitä aion tehdä elämälläni. Pitäisi miettiä, minne hakee opiskelemaan ja aikooko altistaa terveytensä kesätyönsä takia. En kuitenkaan tee niin. Istun koneella ja luen tarinaa todellisuudesta, jota ei ole olemassa. Sen jälkeen etsin kirjoneulemallia sukkiin, joiden neulominen on ainut tapa osoittaa keinotekoista luovuuttani. -Kyllä sen jälkeenkin ehtii ajatella, niinhän minä luulen. Kenties luuloni saattaa olla melko lähellä todellista totuutta; minun totuuteni on kuitenkin toinen. 

Minun totuudessani ajattelen liikaa, taukoamatta. Ongelma on vain se, että ajattelen vääriä asioita. Joku voisi huomauttaa, ettei ole olemassa vääriä ajatuksia, mutta minä olen eri mieltä.  Eikö muka ole väärin rakastaa yhtä, ihastua toiseen ja ajatella kolmatta? Sekään ei vielä riitä, ei minun ajatuksilleni. Eivät ne missään tapauksessa halua analysoida sitä, mitä minun kannattaisi opiskella tai mitä haluaisin tehdä työkseni. Ne haluavat kasata pilvilinnaa hatarista hattaroista, jotka ensimmäinen todellisuuden tuulenpuuska tai ohitse lepattava epäilyksen lintu saa hajoamaan. Minun ajatukseni tuntuvat pitävän kaikesta heppoisesta. Ne täyttävät pääni pumpulilla saaden minut pettymään todellisuuteen. Ne saavat minut unohtamaan, että Suomen kallioperä on graniittia. Minun onnekseni joissakin kohdin tätä kallioperää kasvaa sammalta. Se pehmentää pudotukseni, kun tömähdän takaisin todellisuuteen. 

Ajatukseni eivät kuitenkaan jätä minua rauhaan. Jos yritän hylätä ne hetkeksikin, ne tulevat takaisin kiukkuisempina kuin koskaan. Ne ovat kuin mehiläisparvi, jonka pesää olen mennyt sorkkimaan. Toisinaan minun on pakko luovuttaa; silloin en enää jaksa taistella vastaan. En jaksa taistella, mutta kuntoni ei ole tarpeeksi hyvä ainaiseen pakoon juoksemiseen. Siispä minä ajattelen. Pysähdyn paikoilleni ja ajattelen. Annan ajatusten virran viedä minut mukanaan ja toivon,että pääni pysyy pinnalla. Pitäisihän sen pysyä, sillä olen aina ollut hyvä uimaan. Aina se ei kuitenkaan pysy. Toisinaan pääni vajoaa virtaan ja ajatukset salpaavat hengitykseni. Tuntuu siltä kuin tukehtuisin; keuhkoja kuristaa ja rintaa kivistää. Yritän kyllä pyristellä pintaan, mutta aina en vain pysty. Voimani eivät aina riitä vastustamaan sitä tulvaa, joka on saanut veden virtaamaan vuolaammin kuin aikaisemmin. Silloin tulevat kyyneleet, jotka luulevat auttavansa. Ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä ja muutaman hetken kuvittelen, että voin pakottaa ne pysymään siellä, missä haluan niiden olevan. Ei se kuitenkaan onnistu. Ne ovat niin palvelualttiita: haluavat helpottaa oloani. Niimpä ne valuvat naamalleni ja kirvelevät haljenneita huuliani osaamatta kuitenkaan auttaa. 

Kun tulva on ohi, minä olen edelleen hengissä. En ole kuollut, vaikka luulin niin käyvän. Ehkä jopa toivoin hieman. Kaikesta huolimatta niin ei käy. Ei niin käy koskaan. Minä jään aina henkiin. Löydän aina tieni takaisin sille peruskalliolle, joka on graniittia. Toisinaan se graniitti tuntuu huojuvan jalkojeni alla, vaikka se on mahdotonta. Siksi ajattelenkin, niin jälleen kerran, että se on ajatusteni paino, joka huojuttaa minun mieltäni. Olen minä joskus katsellut tähtiäkin, mutta en eriyisemmin pidä siitä. Ne ovat niin kirkkaita ja liikkuvat liian nopeasti. Ei niihin pysty keskittämään katsettaan. Niistä ei saa kiintopistettä, ei pysty hakemaan turvaa. Siksi minä mieluusti katson maahan. Tuijotan niitä sammaleita ja jäkäliä, jotka ovat ainoita ystäviäni. Pehmittävät putoamistani kovalle graniitille. Niistä minä pidän. Ne tuovat lohtua ja turvaa. Pystyvät elämään, vaikka ovat kuolleita. Siitä huolimatta elävät vain silloin, kun olosuhteet ovat otolliset. Kumpa minäkin pystyisin.