Ristiriitaiset tunteet vellovat sisälläni. Ne kilpailevat toisiaan vastaan ja yrittävät vakuuttaa minut siitä, että ovat oikeita. On kuitenkin vaikeaa uskoa niitä, sillä ristiriidat lietsovat ahdistusta, joka kasvaa pikku hiljaa ja lähes huomaamatta. Olisi helpompaa, jos voisin unohtaa ja lakata vatvomasta asioita. Silloin ahdistus lakkaisi kasvamasta. Se kuihtuisi kuin kukka, joka unohdetaan kastella, eikä se saisi voimaa lannoitteesta, jona ristiriitaiset tunteet ja ajatukset toimivat. Se näivettyisi ja kuolisi pois, eikä kietoutuisi mieleeni köynnöksen tavoin.

Tahtomattani minä kuitenkin kastelen ahdistuksen ohdakkeita, jotka levittäytyvät mieleni pelloile tuhoten viattoman viljan. Vatvon asioita, joihin en voi vaikuttaa; en ainakaan tällä hetkellä. Odotan odottamasta päästyäni, vaikka hetki, jota elän on juuri se, mitä aikaisemmin odotin. En osaa tarttua hetkeen, sillä mieleni ohdakepelto kukoistaa purppuranpunaisena. Se saa mieleni vereslihalle; odottamaan parantavaa kosketusta tai rikkaruohomyrkkyä, joka tuhoaisi ohdakkeet. 

Asioita ei paranna se, etteivät muut ymmärrä, että mieleni kasvaa rikkaruohoa ja sydämeni on kiviraunio mieleni ohdaketarhassa. He eivät voi nähdä, että todellisuudessa olen hallitsemattomasta kauneudestani huolimatta vailla kaitsijaa. Tarvitsisin jonkun, joka pistäisi asiat järjestykseen ja kertoisi, mitä tehdä. Haluaisin, että vierelläni olisi joku, joka tekisin tärkeimmät päätökset puolestani jättäen minulle kuitenkin illuusion siitä, että voin vaikuttaa. Minulle riittäisi, jos saisin päättää ostanko kaupasta Valion vai Ingmannin maitoa. Silloin tuntisin hallitsevani tilanteen; luulisin olevani kartalla. Todellisuudessa se olisi kuitenkin joku muu, joka kitkisi ohdakkeita mielestäni, jotta viljalle jäisi tilaa kasvaa. Todellisuudessa se en sillon olisi minä, joka rakentaisi tiilitalon raunioiden tilalle. Olisin kuitenkin onnellinen, jos joku haluaisi auttaa minua pitämään kiinni harhasta, joka tekee elämästäni turvallista. Harhasta, joka on elintärkeä minulle, vaikka muut pitävätkin sitä kypsymättömyytenä. Heidän mielestään se osoittaa vain sen, etten vieläkään ole tarpeeksi vanha kasvaakseni aikuiseksi. 

Ihmiset ympärilläni eivät ymmärrä, että se, mitä he näkevät, en ole minä. Se on yhtälailla illuusiota kuin se illuusio, jota minä haluaisin ylläpitää säilyäkseni hengissä. He vain luulevat, että se on todellista, sillä he näkevät sen. He voivat nähdä sen miltä näytä ja kuulla ne sanat, joita suuni puhuu, vaikka se ei olisikaan totta. Suuni ei useinkaan puhu totta, sillä se ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja värittää asioita haluamallaan tavalla. Mieluiten se tekee niistä kaikista ruusunpunaista unelmaa saadakseen kaiken vaikuttamaan paremmalta, tai vähintäänkin hyvältä. 

Olisi helpompaa, jos ihmiset todella näkisivät sen, mikä olen. Enhän minä ole se nätti ja iloinen tyttö, jota he katselevat liiankin uteliaina, elleivät ole liian kateellisia ollakseen kiinnostuneita. En minä halua varastaa lähes ainoan ystäväni ihastusta, mutta en voi sille mitään, jos hänen laseissaan on väärät vahvuudet. Enkä minä ole nätti ja iloinen. Olen lihava, ruma ja itkuinen; aina hajalla. Jos joku vain joskus suostuisi näkemään minussa minut, hän ymmärtäisi, että jonain päivänä minusta voi tulla sellainen kuin ihmiset ajattelevat. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu katsomaan niin tarkasti, sillä on helpompaa, jos näkee vain sen, mitä haluaa.

Nämä ristiriidat saavat minut väkisin ajattelemaan Sinua. En tiedä, mikä saa minut kuvittelemaan, että sinulla olisi viidakkoveitsi, jonka avulla pystyisit raivaamaan tiesi ahdistukseni lävitse. Niin minä kuitenkin kuvittelen, ainakin toivon toisinaan. Toivon, että Sinä voisit vihdoin saada minut tajuamaan, että elämä on kaiken tämän arvoista. Tiedänhän minä sen, ettet Sinä ole ihmemies, mutta en minäkään ole prinsessa. Toivoisin kuitenkin, että yhdessä me voisimme olla enemmän. Minun toiveissani vain tuppaa olemaan se ongelma, etteivät ne toteudu ikinä.