Punaruskea, tiilenvärinen, seinä edessäni. Tiiliseinä. Koskaan ennen se ei ole näyttänyt yhtä puoleensa vetävältä. Tänään se imee minua kohti itseään kuin miinusnapa plusnapaa, kuin magneetti. Koskaan ennen en ole istunut vaaleansinisessä Toyotassa ratin takana ja ajatellu, mitä tapahtuisi jos painaisinkin kaasua jarrun sijasta. Tänään ajattelin asiaa. Katsoin punaisia tiiliä, jotka nököttivät suorissa riveissä edessäni ja ajattelin. Ajattelin, että jos sittenkin. 

Oli vain yksi ongelma, eikä niin kovin pieni. Arviolta reilut 80 kiloa. Se sai minut ajattelemaan, ettei ehkä sittenkään, ei ainakaan tänään.
"Hyvin sä vedät", ongelma toteaa tarkoituksenaan kannustaa. Hän kuvittelee sen auttavan. Mitä se muka auttaisi? Auttaako, jos osaan ajaa risteyksestä oikeaan aikaan tai vaihtaa kaistaa törmäämättä bussin kylkeen? Ehkä vähän, muttei siinä mielessä kuin haluaisin.

Koskaan ennen  en ole tullut ajatelleeksi, että vastuu minusta on nyt minulla.