En usko koskaan kasvavani aikuiseksi, enkä edes tiedä haluaisinko. Vastuu tuntuu niin suurelta kannettavaksi. En minä ole niin vahva, että jaksaisin. En ole ollut ikinä, enkä usko koskaan olevanikaan. Isojen päätösten edessä tunnen itseni aina niin pieneksi ja toivon, että olisin oikeastikin vasta kolmevuotias sen sijaan, että olen täysi-ikäinen. Enkä usein edes jaksa käyttäytyä kuten aikuiset. On helpompaa jättää ajattelematta kuin analysoida kaikkea. Olisi vain toivottavaa löytää jokin toimintamalli näiden kahden vaihtoehdon väliltä. Minulta se ei ole onnistunut. Olen joko liian järkevä, suorastaan luotaan työntävän pidättyväinen, koska haluan vain antaa asiallisen vaikutelman, tai hullutteleva lapsi, jota ei edes kiinnosta tietää, mitä muut hänen käytöksestään ajattelevat. Usein ihmettelen, miksi minun on aina mentävä äärimmäisyyksiin, sahattava laidasta laitaan, kuten kiikkulauta. Niitäkin on vaikea saada tasapainoon. Siitä huolimatta minua kuvataan kovapintaiseksi järki-ihmiseksi. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä sisälläni tapahtuu niin paljon enemmän kuin päälle päin näyttää. Totta kai sitä oppii piilottamaan tunteensa ja harkitsemaan sanojaan, pitäytymään turvallisessa, jos on lapsuudesta asti saanut tottua siihen, että vain vahvat pärjäävät. Ei turvamuurin rakentaminen loppujen lopuksi ollut niin vaikeaa, ei siihen muuraria tarvittu. Paljon vaikeampaa on pitää sitä pystyssä, kun se murenee samaa tahtia kuin karjaustyöt edistyvät. Sen takia joskus, nykyään yhä useammin ja useammin, toivon, että olisi olemassa, joku joka siivoaisi sotkun sen jälkeen, kun muuri romahtaa kokonaan. En minä sitä ikuisesti jaksa pitää pystyssä. Minäkin olen ansainnut eläkkeeni. 

Toisinaan tunnen itseni liian vanhaksi omaan kehooni. Välillä tuntuu, että mieleni on katkeroituneen keski-ikäisen; ei nuoren, jolla pitäisi olla koko elämä edessä. Tuntuu, että tarvitsisin työlleni jatkajan pikaisesti. Tarvitsisin sen hyvänekijän, joka jatkaisi muurenevan muurin muuraamista, antaen minulle mahdollisuuden levätä. Ehkä katkeroitunut mieleni lakkaisi kasvattamasta orjantappuraa ja myrkkymurattia. Silloin saattaisin ehkä nähdä kauneuden, jonka ne ovat kätkeneet. Ehkä sen näkisi joku muukin. Nyt olen kuitenkin vereslihalla, sillä orjantappuran piikit pistävät. En voi vältellä niitä, sillä kasvi kurottaa lonkeronsa kaikkialle ja myrkkymuratti, jonka itäminen kesti kauan, polttaa rakkuloita halkeilevaan ihooni. Tai siihen, mitä siitä on enää jäljellä. Hetkittäin noita-akka minussa käyttää loitsujaan, jotka lujittavat muurin ympärilleni ja luovat illuusion balsamista, joka valuu haavoihini. Niinä hetkinä kurttuinen noita-akka muuttuu häikäiseväksi nuoreksi neidiksi: iloiseksi, kokonaiseksi ihmiseksi, joka jaksaa hymyillä jokaiselle. Ne ovat hetkiä, jotka saavat minut myöhemmin tuntemaan itseni narsistiksi. Eihän lumottu tyttö voi osata käytöstapoja; miksi hän miettisi, miltä kenestäkään muusta tuntuu. Hänhän on nätti ja tietää sen, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Ennen kaikkea hän tietää, että muutkin tietävät. Minä tiedän, että muut näkevät hänessä enemmän kuin minä koskaan pystyn näkemään. Eihän kukaan voi olla kovin objektiivinen tarkastellessaan itseään. Eivätkä muut tunne sitä myrkytettyä mieltä, joka tietää, miten ja keneltä huomiota kannattaa kerjätä. 

Taas jälleen kerran takana on ihana viikonloppu, paras pitkään aikaan. Niin minun ainakin pitäisi ajatella. En kuitenkaan pysty siihen, sillä loitsut ottavat enemmän kuin antavat. Eivät illuusiot ikinä luo todellista onnea. Lapsi on kuitenkin terve, kun se leikkii, ja minä olen huomiohuora, kun en osaa lopettaa. Tiedän paremmin kuin kukaan, miltä tuntuu, kun joku pelaa palloa tunteillani, mutten siitä huolimatta osaa olla tekemättä samaa toisille. Tiedostan kyllä, mitä teen, mutta en voi mitään kiroukselle, joka vainoaa minua. Haluaisin pahoitella tekojani nille, jotka niistä kärsivät. Minulla ei vain ole puolustusta, eikä kukaan kuitenkaan uskoisi, mitä selitän. Olenhan aina onnistunut kuulostamaan siltä kuin puhuisin hepreaa. Enkä oikeastaan ole pahoillani, vaikka haluaisin, ja siitä minä syytän Sinua. Onnistunhan aina kasaamaan kaiken Sinun harteillesi, vaikket tiedäkään sitä. Ethän sinä voi tietää, sillä et ollut siellä silloin. Et nähnyt, kuinka leikin omia leikkejäni ruskeiden silmien kanssa silloin, kun sinä olit toisaalla. Enkä minä ollut ainut joka leikki; ruskeat silmät leikkivät mukana. Ongelmaksi vain muodostui, etten tiennyt, tiesikö hän sen olevan leikkiä. Yritän kuitenkin tukahduttaa omatuntoni, joka saarnaa moraalia minulle. Saanhan minä istua, missä halua, ja saanhan minä katsoa, ketä halua. Eikä hänen olisi tarvinnut olla leikkikaverinani. Enhän minä kuitenkaan halunnut loukata ketään, en Sinuakaan, vaikka nauroin paidallesi. Taas. 

Kaikesta huolimatta en osaa vakuuttaa itseäni, vaikka niin usein muut ovat täysin vakuuttuneita puheistani. Miksi muut on niin helppo saada uskomaan ja vain minut on rakennettu epäluuloiseksi, epävakaaksi kiikkulaudaksi orjantappurapensaiden keskelle? En kykene vakuuttamaan itselleni, että toimin oikein, vaikka järkeni ei nääkään toimintani moraalittomuutta. Järkeni ei ikinä osaakaan ottaa huomioon tunteita: ei muiden, muttei minunkaan. Se pyrkii analysoimaan ja argumentoimaan; survomaan kaiken loogiseen muottiin, josta ei ole pakenemista. Tunteeni ovat kuitenkin eri mieltä. Ne ovat aina kertoneet minulle, kuinka huono olen ja miten väärin osaankaan toimia muita kohtaan. Ne säälivät kyllä kaikkia muita, paitsi minua. Sinäkin olet joskus päässyt niiden Säälittävimmät-TOP10 -listalle. Siitä minä en kuitenkaan osaa olla pahoillani, sillä tipuit sieltä jo aikaa sitten, maaliskuussa todennäköisesti. 

Väitän yhä edelleen ja kivenkovaa, ettei Sinulla ole minulle mitään merkitystä. Olethan sinä ihan yhtälailla muurin ulkopuolella kuin kuka tahansa muukin. Olet ehkä enemmänkin pihalla kuin muut. Olen kuitenkin huomannut, että oikeastaan se suojelee sinua. Sinä et ymmärrä, että pitäisi huolestua, koska kuplaasi on vaikea puhkaista. Toisinaan myönnän olevani kateellinen sinulle. On varmasti helppoa elää kuplassa, joka on rakennettu panssarilasista ja leijuu silti kaiken yläpuolella. Olisikohan minullakin mahdollisuus päästä niin onnelliseen tilanteeseen? Ei ehkä olisi liikaa pyydetty, jos toivoisin, että leijailisit kuplinesi muurin sisäpuolelle ja vapauttaisit minut omista kahleistani. Samalla voisimme harhauttaa sitä noita-akkaa, joka kasvattaa piikkipensaita murenevan tiilimuurinsa tueksi. Ehkä hänestä tulisi kiltti ja kaikki kääntyisi parhain päin, vaikka yleensä elämääni ei sisälly onnellisia loppuja. Uskon kuitenkin, että Sinun panssarilasikuplassasi niitä saattaisi olla. Sinähän et edes tiedä, että muita vaihtoehtojakin on olemassa.