Voisi luulla ajan muuttavan ihmisiä ja asioita. Sinua se ei kuitenkaan tunnu muuttavan, ainakaan käytöksesi ei kerro sitä. Se on samanlaista kuin kaksi vuotta aikaisemminkin, täysin järjetöntä. Ainakaan minun järkeni ei kykene käsittämään sitä. Ehkä toimitkin siis tunteidesi pohjalta. Ne kun eivät ikinä seuraa järjenääntä. Eri asia sitten onkin, mitä tunnet. Minä en sitä tiedä. Tiedätköhän sinäkään? 

Huopaat ja soudat, pyörit ympyrää ja parhaassakin tapauksessa pysyt paikoillasi. Oletat minunkin tekevän niin, istuvan kiltisti ja hiljaa paikoillani. Minun pitäisi odottaa, kunnes tiedät, mitä haluat. Vai haluatko sittenkään? 
En kuitenkaan ole sellainen. Tiettyyn rajaan asti olen kärsivällinen, mutta rajan tullessa vastaan kärsivällisyyteni loppuu. Sinä olet lähellä sitä rajaa, liian lähellä. Olet ollut jo hyvän aikaa. On lähes käsittämätöntä, että jaksan yhä edelleen. Sinä et tietenkään ymmärrä sitä, miten voisitkaan. En usko, että olet edes koskaan tullut ajatelleeksi sitä, mitä minä ajattelen. Sinun ajatuksesi ovat niin suoraviivaisia, yksinkertaisia, toisin kuin minun. Minun ajatukseni rakentavat labyrinttiä, johon olen eksymässä. Sinä et tietenkään huomaa sitä. Et kuitenkaan ole ainut, sillä kukaan muukaan ei huomaa. He seisovat kuin pimeässä huoneessa aurinkolasit silmillään ja hymyilevät kauniisti. He muka ymmärtävät. Eivät tiedä, että se pimeä, jota he eivät näe, pelottaa minua.

Sinun elämäsi tuntuu olevan niin yksinkertaista, aivan kuten ajatuksesi. Niin kaukana minun ajatuksistani ja elämästäni kuin itä on lännestä, kaukana niin aineellisesti kuin aineettomastikin. Eikä riitä, että välillämme on muutenkin tarpeeksi syvä kuilu. Sinä kaivat siitä aina vain syvempää ja syvempää, ehkä tietämättäsi, mutta joka tapauksessa. En tosin tiedä, onko silta, jota olen yrittänyt rakentaa, romahtanut talouskriisin ja kustannusvaikeuksien takia, et ole keronut. En kyllä usko sinun edes huomanneen sitä siltaa. Sinä tunnut olevan yhtä sokea kuin sokeat yleensä ovat. Sokeutesi ei kuitenkaan johdu siitä, mistä muiden, mutta ei se paranna asiaa. On vaikeaa olla ainut, joka näkee silmillään.

Jos olisit pitänyt omat asiat ominasi, minunkin asiani olisivat jättäneet leviämättä. Nyt ne ovat levällään kuin jokisen eväät, kaiken kansan nähtävissä. Enkä minä todellakaan ole tyytyväinenn tilanteeseen, kaikkea muuta. Mutta mitä sinä siitäkään ymmärrät. Eihän meidän välillämme tunnu olevaan minkäänlaista yhteyttä, kaikista vähiten telepaattista. Tai kyllähän minä saisin sinuun yhteyden ja päinvastoin, sinä vaan et tietäisi, että se olisin minä. Luulisit, että se on sivupersoonani, toinen minä, jota ei ole edes olemassa, niin sinä ainakin luulet. Todellisuudessa sivupersoonani on kuitenkin todellisempi kuin minä. Sinä et vain suostu näkemään asiaa siten. Et näe sitä, sillä 2+2 on ydinfysiikkaa sinulle, sinulle ja sinun rakkaille putkiaivoillesi. En sano tätä loukatakseni, mutta yleensä olen oikeassa.

Voisinhan sanoa sinulle, mitä ajattelen. Se ehkä avaisi silmäsi näkemään, missä mennään. Ehkä huomaisit, että seisomme väärällä laiturilla. Ehkä ymmärtäisit, että oikea juna lähtee sittenkin 11. laiturilta. Toisaalta voi myös olla, että sokeutuisit kokonaan. Nousisit siihen junaan, joka lähtee laiturilta 6. Etkä huomaisi, että minä en tule mukaan. Joka tapauksessa asiassa on ongelmansa. Sinä ja sinun suuri suusi, kun ette osaa olla hiljaa. Minä ja minun sinetöidyt huuleni, jotka pysyvät iäti vaiti. Meissä molemmissa on omat vikamme, kuilu välillämme. Sitä ei voi kiertää, mutta joskushan on tartuttava härkää sarvista. Sinä vain taidat olla leijona.

Ehkä ensi vuonna olemme selvillä vesillä, joko yhdessä tai sitten emme. Todennäköisempää on, ettei ole meitä. On vain minä ja sinä. Kaksi erillistä olentoa täysin erillään toisistaan. Sinä menestyt elämässäsi ja teet uuden valloituksen, tai ainakin kuvittelet tekeväsi. Minä selviän joten kuten, vaikka olisinkin vain ontto kuori. Olenhan selvinnyt ennenkin.
Ei se ole minulle mikään ongelma, sinä olet.