On surullista, että minun arvoni mitataan sillä, voinko tehdä sinulle ruokaa vai en. Minä mittaan sinun arvosi eri tavalla. En pidä sinua hyödykkeenä vaan ihmisenä. Toki on hienoa olla hyödyllinen, mutta olisi myös hienoa, jos tulisi rakastetuksi hyödyttömänäkin. Näissä tilanteissa, joissa parisuhteet punnitaan, eikä kaikki olekaan pelkkää hattaraa ja yksisarvisia, minusta tuntuu toisinaan, että käsitämme parisuhteen eri tavalla. Sinä et voi antaa anteeksi virheitä ja valitettavasti ihmiset, minäkin, joskus tekevät niitä. Kun on aina yrittänyt viimeiseen asti välttää virheitä ja oppia hyväksymään sen, että ne ovat osa elämää, tuntuu entistäkin pahemmalta, että sinun parisuhteessasi minä en saa tehdä virheitä. Tai saan, mutta en ainakaan voi saada niitä anteeksi. Sinun virheesi taas, no ne ovat vain virheitä, ja ne on helppo saada anteeksi. Useimmiten ne on myös unohdettu. Ainakin olen kovasti yrittänyt, vaikka jotkut niistä ovat toki jättäneet jälkensä, minuun eivät sinuun. 

Rakastumisen sanotaan olevan helppoa. Rakastaminen on vaikeaa. Eivätkä kaikki edes rakasta samalla tavalla. Minä rakastan tavalla, joka lopulta tulee tuhoamaan minut. Sinä rakastat tavalla, joka hyödyttää eniten sinua. Minä rakastan sinua tavalla, joka saa minut kuvittelemaan, että olemme tässä yhdessä, parisuhteessa, elämässä, kaikessa. Sinä rakastat minua tavalla, joka saa minut ymmärtämään, että olemme yhdessä niissä hetkissä, kun kaikki on hyvin. Minun rakkauteni on ehdottomamapaa kuin sinun. Sen sanominen on epäreilua, tiedän. Silti se tuntuu minusta oikeutetulta. On tietysti niitäkin hetkiä, jolloin en ole parhaimmillani ja sinä jaksat rakastaa minua silti. Sekään ei kuitenkaan ole ehdotonta, sillä niin tapahtuu vain, jos sinulla on silloin kaikki hyvin. Ja totuuden nimissä, ethän sinä oikeasti ole nähnyt, miten syvissä vesissä minä osaan uida. Tai yritän olla hukkumatta. Jos me molemmat koemme heikot hetkemme samaa aikaan, vain minä jaksan rakastaa sinua. Sinä syytät kaikesta minua. Ja minä vihaan itseäni ja sitä, etten voi olla rakastamatta sinua. 

Minun tulisi aina muistaa, etten koskaan voi lakata kävelemästä munankuorilla. Jos unohdan sen hetkeksi, edes viikoksi, onnistun taas pilaamaan kaiken. Olisi jo pitänyt oppia, ettei koskaan pidä luottaa kehenkään. Ei edes niihin, joita rakastaa. Joskus sitä vain haluaisi luottaa. Haluaisi unohtaa, että aina täytyy olla hieman varuillaan ja erittäin pärjäävä. Avun pyytäminen on heikkous. Jos joku yrittää uskotella jotain muuta, se on suuri huijaus. On toki vahvuus on tunnistaa omat heikkoutensa, mutta niistäkin on selvittävä ilman apua. Kaikki ovat kuitenkin aina lopulta yksin. Tällaisina hetkinä, kun minä olen tehnyt taas kaiken auttamattomasti väärin ja sinä olet erehtymätön, minä olen erityisen yksin. En siksi, etteikö minulla olisi läheisiä ihmisiä, vaan siksi, että kaikesta huolimatta haluan olla lojaali sinulle. Luvatessani sinulle rakastaa sinua myötä- ja vastoinkäymisissä, lupasin samalla pitää yksityisasiamme yksityisinä. Miedän ongelmamme eivät kuulu muille, vain minulle, koska loppujen lopuksihan minä olen se ongelma. 

Kunpa olisin väistänyt luodin. Kunpa kaikki kääntyisi lopulta hyväksi. Sinä olet joskus sanonut, ettet näe tilannetta, jossa me eroaisimme. Minä olen ollut samaa mieltä. Silti en yllättyisi, jos sinä jonain päivänä ilmoittaisit, että haluat erota. Minä otan vastaan kaiken rakkauden, mitä tarjoat. En kuitenkaan halua pakottaa sinua rakastamaa minua vastoin tahtoasi. Minun rakastamiseni ei voi olla helppoa. Enhän ole itsekään onnistunut siinä. On vain surullista, ettet sinä aina tunnu tietävän, kuinka paljon minä rakastan sinua. 

Hetken aikaa luulin oppineeni lentämään. Ei olisi pitänyt yllättyä, etten oppinutkaan. Minun siipeni eivät sulaneet auringossa, sillä minä en olisi koskaan päässyt niin lähelle aurinkoa. Minun siipeni olivat illuusio, pieni varastettu hetki onnellisuutta, jota en tiennyt voivani enää tuntea. Niin pieni, etten ole varma, oliko se sittenkään totta. Tällä hetkellä tuntuu, että kuvittelin kaiken. Nyt sen muistaminen sattuu, syövyttää sisältä. Tuttuudessaan turvallinen tuska, jota en koskaan ikävöi ja silti se palaa uskollisesti luokseni. Sitä on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole koskaan sitä tuntenut. Eikä kukaan uskoisi, vaikka yrittäisinkin. Enkä minä edes uskalla yrittää. Ei ole olemassa keinoa, jolla saada ihmiset uskomaan, että kaiken sen hyvän alla sattuu niin paljon. Niin paljon, että tekisi mieli huutaa. Mutta kun on oppinut itkemään salaa, huutamaan huomaamattomasti, sitä vain makaa kouristellen sängyllä ja tuijottaa mitään näkemättömän silmin kattoon. Kärsii hiljaa, kärsii yksin. Ja tällä kertaa se kaikki lähti siitä, kun luulin voivani pyytä apua, vaikka olisihan minun pitänyt tietää paremmin. 

Apua ei saa pyytää, pitää pärjätä yksin. Avun pyytäminen on merkki heikkoudesta. Merkki siitä, että on kyvytön toimimaan omillaan. Merkki siitä, että on arvoton eikä voi koskaan saavuttaa mitään omasta ansiostaan. Niin minä kasvoin ja siihen minä uskoin. Osittain uskon edelleen, osa minusta ei halua päästää uskomuksesta irti. Ja tänään minun olisi pitänyt kuunnella sitä osaa itsestäni. Se tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä juuri sinä olet uskotellut minulle, ettei ole heikkous pyytää apua, ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Olet uskotellut minulle, että heikkoudet voivat olla vahvuuksia, eikä aina tarvitse vain pärjätä. Juuri kun alan uskoa siihen ja siihen, ettei aina tarvitse olla vahva ja pärjäävä, se ei enää pidäkään paikkaansa. Juuri silloin ja juuri sillä hetkellä avun pyytäminen onkin yhtäkkiä vain ärsyttävää ja minun olisi sittenkin pitänyt suoriutua kaikesta itse. Se tuntuu pahalta, se tuntuu siltä kuin minua olisi huijattu. Niinä hetkinä se osa minusta, joka on yhä samanlainen kuin teinivuosina, nauraa naiviudelleni. Niinä hetkinä minä todistan itselleni, että paras tapa suojella itseään uusilta pettymyksiltä, uudelta tuskalta, on se tapa, jonka olen oppinut jo varhain. Paras tapa on pärjätä, pärjätä yksin. 

Olen vain niin kyllästynyt pärjäämään, suorittamaan elämää ja pärjäämään sen läpi. Minä en edes halua vain pärjätä, sillä tiedän, mitä pärjääminen tekee ihmiselle, ainakin minulle. Se tekee minusta etäisen ja välinpitämättömän, tai ei todellisuudessa, mutta saa minut vaikuttamaan sellaiselta. Pärjääminen saattaa kaivaa kuilun meidän välillemme, enkä minä halua sitä. Haluan välillemme valtatien, kommunikaation, tunteiden, välittämisen valtatien. Minä rakastan sinua. Silloinkin kun se sattuu. Ja rakkaus voi sattua niin hyvässä kuin pahassa. Jos jotain, niin sen, olen oppinut. Joskus se sattuu niin paljon, että sen haluaisin vain lopettaa, muttei voi, koska kaiken lopettaminen satuttaisi niitä, joita eniten rakastaa. Dilemma, jonka kanssa on opeteltava elämään, jos rakastaa liikaa ja sattuu liikaa. Outoa tuntea liikaa juuri kun on kuvitellut, ettei enää kykene yhtä voimakkaisiin tunteisiin kuin ennen. 

Outoa ja epätodellista on myös nähdä syyt oman käytöksensä takana, erityisesti sen käytöksen ja niiden pyrkimysten, jotka luuli jättäneensä teiniyteen, ja joita huomaa lähes huomaamattomasti toteuttavasta edelleen. Luulin kasvaneeni niin aikuiseksi, etten vajoaisi enää niin syvälle. Mutta silti vajoan. Ja joskus houkutus tuntuu vielä suuremmalta kuin ennen. Ehkä siksi, että nyt tiedän, etten tule koskaan kasvamaan ulos tietyistä asioista. Sellaisista asioista, joita terveen mielen ei luultavasti pitäisi ajatella. Ajatuksista, jotka tunnistan haitallisiksi, mutta jotka haluaisin siitä huolimatta toteuttaa. Ajatuksia, jotka osaan piilottaa paremmin kuin ennen, mutta haluaisin silti paljastaa enemmän kuin koskaan. En vain kestäisi seurauksia. En niitä seurauksia, jotka seuraisivat siitä, että minua uskottaisiin. Enkä sitä, ettei minua otettaisi vakavasti. Haluan edelleen nauttia varastetuista onnen hetkistä. Uskotella itselleni, että ehkä sittenkin, ehkä sittenkin voin kasvattaa siivet. 

Viime kerrasta on kauan, yli vuosi. Se ei tosin täysin pidä paikaansa, en vain ole jaksanut kirjoittaa. On niin paljon asioita ja loppujen lopuksi ei mitään. Ei mitään sellaista, mistä todella saisin kiinni. Tunnen vain sen saman tuskan, jonka ennenkin. Elämäni ainoan asian, joka ei muutu. Olen saanut rakennettua hienon kulissin ja voisin melkein olla ylpeä itsestäni, jos onnituisin huijaamaan muiden lisäksi myös minua. Tekisi todella mieleni luovuttaa, lopettaa selvityminen. Tiedän edelleen, etten tee sitä, mutta taas kerran se tuntuu kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta. Enhän minä enää edes tiedä, ketä varten minä elän. Itseäni varten kai minun pitäisi, mutta eihän se ole mahdollista. Kenelle muka on?

Kaikista vaikeinta on se, ettei kukaan todella tunne minua. Se tekee minusta yksinäisen, saa oloni tuntumaan ulkopuoliselta. Olen varmasti sanonut tämä aikaisemminkin, mutta sanon sen taas. Luulin joskus, että kerran tapaisin ihmisen, jolle voisin kertoa kaiken. Jonkun, joka tukee minua kaikissa tilanteissa ja ymmärtää kaiken tuskan, jota koen.  Todellisuudessa olemme kaikki liian itsekkäitä halutaksemme kuulla kenenkään kaikkia salaisuuksia. Siksi minulla on edelleen omani. Sanon aina sinulle, että voin puhua sinulle kaikesta ja varmasti voisinkin. En vain usko, että haluat oikeasti kuulla sitä kaikkea. Sinun minä en haluaisi. Olen nähnyt muutamien ihmisten kääntöpuolen ja se on pelottavaa. Ei siksi, että minulle olisi selvinnyt asioita, joita en olisi uskonut tai pystynyt käsittelemään, vaan siksi, että loppujen lopuksi kukaan ei oikeastaan pysty auttamaan ketään. Emmekä me halua kokea avuttomuutta, kukaan.

Ihmisten itsekkyys on pohjatonta, myös minun. Kaikista olisi varmasti hienoa, jos joku kuuntelisi, jos olisi joku, jolle avatua. Ihan todella. Henkillö, jonka päälle voisi oksentaa omat inhottavat sisuksensa ajattelematta sitä, mitä siitä seuraa. Ajattelematta sitä, että joskus on itse oltava vastavuoroisesti roskasäkki. Minä olen ollut paljon ihmisten roskasäkkinä, koska ennen välitin paljon. Minulla oli läheisiä ihmisiä, joita halusin kuunnella ja auttaa. Todella halusin, olisin tehnyt mitä vain heidän vuokseen, lähinnä itsekkäistä syistä. Kestän oman tuskani paremmin kuin muiden. En kuitenkaan ollut tarpeeksi kenellekään. En pystynyt auttamaan ketään, vaikka yritin parhaani. Myös se sattui. Eivätkä he edes huomanneet, kuinka paljon yritin. Minä todella yritin. 

Nykyään olen liian kulunut välittämään. On tiestyti kourallinen ihmisiä, joista välitän edelleen, joiden eteen tekisin melkein mitä vain. Suurimmasta osasta ihmisiä en kuitenkaan välitä. Sen sanominen saa minut kuulostamaan kylmältä, mutta totuus on, etten jaksa enää välittää. Välittäminen tekee minusta lopun, koska se tekee minut riittämättömäksi itselleni. En tiedä, onko se itsekästä, mutta joskus on tyydyttävä kompromisseihin. Minun kompromissini on välittää vähemmän, jotta jaksaisin elää niitä varten, joista välitän eniten. Kuulostaa lähes säälittävältä, tiedän. Tähän pisteeseen on kuitenkin tultu. Enkä ole varma, kuinka paljon pidemmälle jaksan, sillä rakkauden määrä on rajallinen, sinun rakkautesi määrä.

On mahdollista, että en vain luota tarpeeksi, mutta epäilen, ettei sinun rakkautesi riittäisi. Et sinä oikeasti haluaisi nähdä tätä puolta minusta, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa. Se en ole minä. Ei ole sinun silmissäsi koskaan ollut. Ymmärrän sen hyvin. Minäkään en haluaisi nähdä tätä puolta kenessäkään läheisessäni, sillä se olisi pelottavaa. Tiedän, kuinka synkkää kääntöpuolella voi olla, eikä sinne paista aurinko. Minun kääntöpuoleni on sitä paitsi ollut piilossa liian pitkään, karkeasti arvioituna 15 vuotta. Liian monta vuotta kenenkään käsiteltäväksi, enkä minä itsekään halua käsitellä sitä. Olen elänyt ne tunteet jo kerran, jotkut useammankin kerran ja tietyt niistä epäsäännöllisen säännöllisesti. En halua sitä enää, mutta silti se tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen. Olen varovaisen toiveikas, tai oikeastaan en, mutta haluaisin olla. Haluaisin uskoa, että ajan kanssa eläisin nämä tunteet uudestaan aina vain harvemmin ja harvemmin, kunnes lopulta en enää tuntisi niitä. En kuitenkaan todella usko niin. Tunnen itseni liian hyvin ja jokaisen kuluvan vuoden myötä huomaan, että sisimmässäni en ole muuttunut. Olen vain oppinut parempia keinoja piilottaa minut itseltäni. 

Olen taas täällä, liian lähellä kuilun reunaa, aivan liian lähellä. Tällä kertaa olen oikeasti niin väsynyt, että tekisi mieleni hypätä. Olen taistellut meidän puolestamme, taistellut sinun puolestasi, mutta sinä et näe sitä niin. Sinun mielestäsi minä laiminlyön sinua ja siksi sinun pitäisi saada tehdä juuri niin kuin sinä haluat, vaikka se satuttaisikin minua. En enää oikeasti tiedä, kuinka kauan jaksan. Se ei kuitenkaan voi olla kauaa. Sitten lakkaan välittämästä ja sitä sinä et oikeasti halua nähdä, ainakin toivon niin. Se ei ole kaunista ja se lopettaa meidät. En haluaisi kirjoittaa sitä, ettei siitä tulisi totta, mutta toisinaan epäilen sinun motiivejasi. Minä tiedän, mitä minä saan meidän suhteestamme, mutta toisinaan tuntuu siltä, että minä teen sinut vain onnettomaksi. Sanot silti, että rakastat, mutta en tiedä tarkoitatko sitä. Haluaisin uskoa sen, mutta pelkään hyppääväni, jos käy ilmi, ettei se olekaan totta. Et enää edes pidä kosketuksestani. Olen huomannut sen, vaikka et olekaan sanonut sitä ääneen, ja se syö minua sisältä. Sinä et edes tiedä, miltä itkeminen oikeasti tuntuu. Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kun sydän syö itsensä. Minä tiedän ja siksi en usko, että elän kovin vanhaksi.

En ole tarpeeksi vanha ollakseni näin hajalla, mutta sitä minä silti olen. Olen enemmän rikki kuin koskaan aikaisemmin, vaikka sinä luulet korjanneesi minut. Et ymmärrä, ettet ole onnistunut uskottelemaan minulle, että minä riitän. Minä tiedän, etten kaikilta osin riitä. Siksi yritän olla joustava ja ajatella asioita objektiivisesti, luottaa rakkauteemme. Sinä et aina tee siitä kovin helppoa. Joskus sinä huomaamattasi isket minua riittämättömyyteni rätillä vasten kasvojani. Ennen olisin saattanut sanoa, että tiedän, ettet tee sitä tahallasi. Nykyään voin sanoa vain, että uskon niin. Riittämättömyyteni on tosi asia ja pääsääntöisesti olen hyväksynyt sen, vaikka sinä yrität väittää muuta. Se ei silti muuta sitä, etteikö se voisi satuttaa minua. Minä olen aina toivonut, että riittäisin jollekin sellaisena kuin olen. Luulin, että riitin sinulle, mutta siitä on jo kauan, kun huomasin olevani väärässä. Sinä et vain tiedä, kuinka kirkkaasti minä näen asian.

Kaikista pahinta on kuitenkin se, että joskus minä luulin, ihan todella luulin, että minusta tulisi joskus ihminen. Vielä aikuinen sellainen. Olen kuitenkin huomannut, että kipu pysyy samana. Itkeminen sattuu aina yhtä paljon ja toisinaan paljon enemmän, enkä edelleenkään voi puhua siitä kenellekään, joka ymmärtäisi. Ennen luulin, että jonain päivänä, olisi olemassa joku, joka ymmärtäisi. Luulin, että löytäisin ihmisen, jolle voin kertoa kaiken. Tähän ikään mennessä olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että loppujen lopuksi jokainen on yksin. Kukaan ei voi kertoa kenellekään kaikkea. Se satuttaa, mutta on samalla lohdullista. Ainakaan en ole yksin asian kanssa, sillä sama tilanne koskee kaikkia. Ihmiset pelkäävät itsensä puolesta liikaa voidakseen rakastaa niin paljon, että haluaisivat kuulla kaikki toistensa salaisuudet. Olen oppinut ymmärtämään, miksi salaisuudet ovat hyvä asia, vaikka loppujen lopuksi juuri ne tappavat meidät sisältä.

Tänään pelotan itseäni enemmän kuin yleensä. Tänään reuna on niin lähellä, että sitä on vaikea vastustaa. Tiedän, etten halua tehdä sitä sinulle enkä läheisilleni. Olen aina pitänyt sitä äärimmäisen itsekkäänä tekona ja olen aina osannut käsitellä omaa tuskaani paremmin kuin muiden. Muistan lapsuudestani ne illat, kun kuulin seinän läpi siskoni itkevän huoneessaan. Muistan, kuinka paljon halusin, että voisin ottaa hänen tuskansa omakseni, ettei hänen tarvitsisi kantaa sitä. Edelleen olen valmis taistelemaan molempien siskojeni puolesta, jos tarve niin vaatii, riipumatta siitä, kuinka paljon se minua satuttaa. He ovat olleet minun maailmani, vaikka en ole aina osannut arvostaa sitä. He ovat vaikuttaneet paljon siihen, että elän edelleen, vaikka eivät tiedäkään sitä.

Sinunkin takiasi minä elän. En halua tehdä sitä sinulle. Jos rakastat minua niin paljon kuin haluan uskoa, en halua, että joudut tuntemaan mitään sellaista, mitä hyppäämiseni saisi aikaan. Ikuiset kasvukipuni sattuvat ja toisinaan sinä olet syypää niihin. Siitä huolimatta en halua, että joudut kokemaan mitään vastaavaa. Hyppäämiseni jälkeen olisi pahempaa. Sinä olet kuitenkin hyvä ihminen, et ehkä aina minulle, mutta muille. Ajattelet aina sitä, minkä kuvittelet olevan muiden parasta. Se ei ehkä aina ole niin, mutta tarkoituksesi on aina hyvä. Siksi et edes ymmärtäisi tekoani. Et ymmärtäisi, mikä minuun sattuu ja kuinka paljon. Luultavasti kokisit, että syy on osittain sinun, ja jollain kieroutuneella tavalla toivoisinkin sitä. En kuitenkaan antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos tekisin sinulle niin. Eihän oikeasti ole sinun vikasi, että minä olen tällainen. Ei ole sinun vikasi, etten tiedä, mikä minussa on vikana.

Viime yönä en itkenyt. En enää jaksanut. Kun on itkenyt kaksi yötä putkeen, ei välttämättä jaksa enää kolmatta. Enkä minä oikeastaan edelleenkään ole samaa mieltä siitä, että kaikki olisi minun syytäni. Ethän sinäkään tietenkään sano sitä ääneen, mutta minä näen, että ajattelet niin. Se sattuu. Luulin, että seitsemässä vuodessa oppisi sietämään kaikenlaista ja hyväksyisi tietyt asiat, mutta minä kompastun yhä uudelleen ja uudelleen niihin samoihin asioihin, joihin olen aina kompastunut, eikä se koske vain meidän suhdettamme. Olen edelleen yhtä keskeneräinen kuin aikaisemmin, nyt vain ymmärrän paremmin sen, ettei minusta tule koskaan valmista. Haluaisin syyttää siitä sinua, mutta tiedän, ettei se ehkä olisi reilua. Tietenkin parisuhteeseen tarvitaan kaksi ja sinä et aina ole se helpoin puoliso, mutta kukapa olisi. Osaat sinä tietysti käyttäytyä epäreilusti ja minä yritän olla takertumatta lillukanvarsiin. Silti en ymmärrä sitä, miksi ne asiat, jotka minun käytöksessäni saavat sinut ärsyyntymään, ovat sellaisia, joita minun tulisi sietää sinun käytöksessäsi. Sinulla on jopa oikeus suuttua ja mököttää minulle, jos ärsyynnyn niistä asioista käytöksessäsi. Minun tulisi vain niellä ne, jotta saisin nukkua omassa sängyssäni. Se tuntuu epäreilulta. 

Sanot usein, että rakastat, eikä minunlla ole oikeutta epäillä sitä. En kuitenkaan voi sulkea silmiäni siltä tosiasialta, että meidän rakkautemme on erilaista. Minun rakkauteni haluaa olla sokea sinun virheillesi ja sinun rakkautesi on valikoiva. Se rakastaa vain hyviä puoliani. Tiedän, ettei rakkauden määrää tai laatua kuulu vertailla, sillä siitä seuraa vain huonoja asioita. Silti minun on sanottava, että luulen rakastavani sinua enemmän kuin sinä minua. Siksi minuun myös sattuu enemmän. Enkä olisi ikinä uskonut, että rakkaus voi sattua näin paljon. Meidän välisessä rakkaudessamme sinä saat kaiken anteeksi ja minä en. Sitäkään ei saisi sanoa ääneen, sillä se ei kuulosta hyvältä, mutta en minä ole ennenkään pelännyt totuutta. Kokemukseni mukaan valheet satuttavat enenmmän. Totuuden kanssa minä voin elää, vaikka se olisikin raadollinen.

En voi sanoa, että aina ymmärtäisin sinua, sillä on tilanteita, joissa näin ei ole. Olen kuitenkin hyväksynyt sen ja sinut ja sinut sellaisena kuin olet. Joskus tuntuu, että minun kohdallani näin ei ole. Sinä et ehkä ole vielä hyväksynyt sitä, että minä olen, mitä minä olen. On mahdotonta saada vain hyviä puolia, koska huonot tulevat kaupan päälle. Minun huonot puoleni ovat kuitenkin ihan siedettäviä, ainakin uskoisin niin. Edellyttäen tietenkin, että niitä katsoo vain pinnalta, eikä kurkista liian syvälle. Pimeissä vesissä asuu rumia kaloja. Minun rumat kalani ovat sellaisia, ettet sinä ymmärrä niitä, vaikka joskus olen yrittänyt saada sinut vilkaisemaan niitä. Silti toivon toisinaan, että sinä näkisit ne ja hyväksyisit ne. Kohtaisit sen tosiasian, ettei minun akvaarioni ole mikään koralliriutta. Todellisuudessa on ehkä parempi näin. Jos tuntisit kaikki rumat kalat, saattaisin tuntua liian synkältä ihmiseltä. Nythän minä olen niin reipas ja positiivinen, eivätkä toisinaan synkät ajatukseni ole minun, ainakaan sinun sanojesi mukaan. Ei hätää, et ole ainut, etkä ensimmäinen, joka on sitä mieltä, etkä ehkä viimeinenkään. Olen kyllä tottunut, mutta se ei estänyt minua toivomasta, että tämä ihmissuhde olisi erilainen. Toivoin, että näkisimme toisemme sellaisina kuin olemme, emmekä sellaisina kuin muut meidät näkevät. Kai minun on pikku hiljaa alettava uskoa, ettei sellaisia ihmissuhteita ole. 

Toisaalta ymmärrän, että voi olla vaikea ymmärtää, miksi en toisinaan jaksa elää. Enimmäkseenhän meidän parisuhteemme toimii, enkä oikeastaan vaihtaisi sitä mihinkään. Meillä on loppujen lopuksi suhteellisen vähän yhteisiä ongelmia ja olen tyytyväinen elämääni. Saan tehdä asioita, joista pidän ja elää ihmisen kanssa, joka tekee minut onnelliseksi. Ei ole montaa asiaa, jotka haluaisin muuttaa, eivätkä ne harvatkaan ole liian isoja. Mikäänhän ei koskaan voi olla ihan täydellistä. Silti on edelleen ajan jaksoja, jotka tappavat minut, sisältä. On vaikea selittää sitä, miksi ei jaksaisi elää, kun sille ei varsinaisesti ole olemassa sellaista syytä, että edes minä osaisin nimetä sitä. Kuitenkin tieto siitä, että todennäköisesti elän vielä ainakin 50 vuotta, on toisinaan musertava. En yksinkertaisesti tiedä, miten jaksan, mutta todennäköisesti jaksan, koska olen jaksanut tähänkin asti, vaikka viimeiset 14 vuotta olenkin ajoittain tuntenut houkutusta luovuttaa. 

Ihmisillä on erilaisia syitä sille, miksi he luovuttavat. Minä en tiedä omaa syytäni sille, miksi haluaisin. Tiedän kuitenkin sen, että niin kauan kuin on elossa joku, jonka kuvittelen välittävän, en voi luovuttaa. En halua, että he joutuvat kohtaamaan minun rumia kalojani, mihin luovuttaminen heidät pakottaisi. Minun rumilukseni ovat kuitenkin minun ja luultavasti jokaisella on niitä tarpeeksi ihan omasta takaa. En minä sinullekaan voi olla vihainen siitä, ettet halua tutustua niihin. Tai en voisi, jos et olisi päättänyt, että kuitenkin on olemassa joku jonka rumat kalat haluat kohdata, mutta se en ole minä. Se sattuu kaikista eniten. Sinä tarvitset jonkun pelastettavan, mutta minua sinä et halua pelastaa. Vaikka tarkemmin ajateltuna tiedän, että se johtuu minusta. En halua tulla pelastetuksi, koska silloin sinä joutuisit kohtaamaan asioita, joita et halua nähdä, enkä minä halua sitä sinulle. Omasta tuskastani minä selviän oikein hyvin, useimmiten. Tuskasta, jota minun tuskani aiheuttaisi sinulle, en selviäisi.