On asioita, joille ei yksinkertaisesti vain voi tehdä mitään. Asioita, joihin ihminen ei pysty vaikuttamaan. Myrsky tulee, jos on tullakseen, ja lumi tulee ajallaan. On aina tullut, eikä siihen voi vaikuttaa. Ei auta, vaikka kuinka haluaisi. Se ei muuta tilannetta miksikään. On vain ymmärrettävä, että on tyydyttävä valitsevaan tilanteeseen tai vain oltava välittämättä siitä. Toisinaan minusta tuntuu, että tunteeni ovat samanlaisia. Tulevat ja menevät kysymättä minulta mitään. Eivät ne anna minulle mahdollisuutta valita, olenko iloinen vain surullinen. Minä vain olen, mitä olen, enkä voi itse vaikuttaa asiaan, vaikka haluaisin. Voisin soveltaa tunteisiini samaa logiikkaa kuin ihmiset ovat kautta aikojen soveltaneet luonnonvoimiin. En vain tiedä toimisiko se. Olisiko se kestävä ratkaisu, että lakkaisin välittämästä siitä, mitä tunnen, ja vain hyväksyisin kaiken sellaisena kuin se tulee?

En usko, että ongelmaani on olemassa kestävää ratkaisua. Siihen on tuskin minkäänlaista ratkaisua. On niin vaikeaa olla välittämättä, vaikka osaankin sen paremmin kuin monet muut. On hyvin helppoa sivuuttaa ilkeät sanat ja arvostelevat katseet olankohautuksella, ja ajatella, etteivät ne merkitse mitään. On hyvin helppoa luottaa itseensä ja olla välittämättä siitä tunteesta, jonka muut ihmiset saavat aikaan minussa. Kaikki tämä on helppoa, koska olen niin tottunut siihen. Olen tehnyt sitä koko elämäni, ainakin viimeiset 12 vuotta, jotka olen istunut elinkautistani koulunpenkillä. Olen rakentanut ympärilleni kuoren, jota ilkeät sanat ja pilkka eivät läpäise. Olen ollut välittämättä; lakannut välittämästä. 

Suurista luuloistani huolimatta kuoreni ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin paksu kuin sen olisi tarvinnut olla. Todellisuudessa ilkeät sanat ja iva ovat kaivautuneet kuoreni halkeamiin ja jääneet sinne muhimaan. Ne ovat olleet kuin bakteereja, jotka ovat tulehduttaneet haavan. Nyt ne ovat halkaiseet minun kuoreni. Enää sitä ei ole. Nyt seison alastomana maailman kylmässä tuulessa, joka korjaa kyyneleeni mukaansa. Edellisen minäni sirpaleet lojuvat jaloissani, enkä minä osaa olla astumatta niihin. Kävelen niiden ylitse kivun sokaistessa silmäni kyynelillä. Ne uppoavat jalkapohjiini, koteloituvat kehooni, eivätkä anna minun unohtaa. Ne muistuttavat minua ikuisesti siitä, minkä olin päättänyt unohtaa. Siitä, mistä en koskaan aikaisemmin välittänyt. Ilman suojaa ja turvaa, kuorta, joka erotti minut ja pahan maailman, olen yksin. Olen vereslihalla, ja sydämeni kysyy minulta, miksi siihen sattuu niin kamalasti. Enkä minä osaa vastata, enhän minäkään tiennyt, että välittäminen satuttaa eniten. 

Olisi helppoa, jos yhä edelleen, voisin olla välittämättä kaikesta: elämästä, ihmisistä, sinusta. En kuitenkaan osaa, en pysty. Se ei onnistu, vaikka kuinka yritän. Elämä on osa minua ja ihmiset osa elämää, joten en voi olla välittämättä. Miten voisinkaan? Kuoreni on murentunut ja sokaistunet silmäni auttavat minua näkemään sydämelläni, joka ei vielä ymmärrä, mikä tämä uusi tunne on. Ei se ymmärrä, että haluamalla hyvää, välittämällä, jopa rakastamalla, satuttaa vain itseään. Niin naiivi ja hyväntahtoinen on sydämeni, ei vieläkään tarpeeksi karaistunut. Se luulee, että sinä aiot pelastaa sen ja korjata minut. Liimata palani yhteen ja tehdä minusta ehjän.  

Jos sinä olisi suojelusenkeli, sinulla olisi siivet. Jos sinä olisit supersankari, sinulla olisi supervoimia. Jos sinä aikoisit omella haavani, olisit opeskellut lääkäriksi. Et kuitenkaan ole, et sinnepäinkään. Ainut mitä sinä osaa, on rakennusten anatomia, mutta suotakoot se anteeksi sinulle. Sinähän olet ihminen, vain ihminen. Yhtä haavoittuvainen kuin kuka tahansa muukin. Ei ole helppoa olla yksi muista, etenkin jos asuu kaukana. Ehkä sinun on jopa vaikea hyväksyä se totuus, mikä on minun edessäni kaiken aikaa. Satuttaahan se minuakin, mutta siitä huolimatta on armeliaampaa sanoa se. Et sinä ole ainut. On monia, monia muita. Monta todella paljon parempaakin. Et sinä ole niin ainutlaatuinen kuin luulet, eikä sinun makusi poikkea muista niin tavattomasti kuin olet joskus kuvitellut. En minä ole niin ruma kuin sinä muistat. Onhan minusta kasvanut joutsen, heidän silmissään. 

Tiedän miltä sinusta tuntuu. Ovathan tunteesi sitä samaa peruskauraa, mitä jokaisen pääkopasta löytyy, minunkin. Kyllä minäkin joskus tunsin niin. Ei ole erikoista, vaikka opiikin ymmärtämään, että on olemassa muitakin ihmisiä. Totta kai se satuttaa, mutta tosi asioiden kanssa on elettävä. Sinä et koskaan aikaisemmin tullut ajatelleekis muita ihmisiä, ethän? Et koskaan katsonut heitä, vaikka näit heidät. Sinua kiinnostivat muut asiat. Nyt olet kuitenkin oppinut käyttämään silmiäsi, sillä tiedät, miten ne toimivat. Nehän ovat sielunpeili, kertovat ihmisestä kaiken, mikä tarvitsee tietää. Niinhän sitä yleensä oletetaan, mutta lattialla lojuvat sirpaleet tuskin noudattavat normeja. Ne vain lojuvat siellä sulassa sovussa etsien itseään. Nehän kuuluvat yhteen. Jos joku kokoaisi ne taas ehjäksi, olisi olemassa mahdollisuus, että minäkin olisin jälleen ihminen. Rakennusmiehenä sinä saattaisit osata liimata sirpaleet yhteen, vaikka kenties laasti olisi kestävämpi ratkaisu. Sinähän sen tiedät.

Kiven kovaa minä yritin väittää itselleni sitä samaa, mitä väitän sinulle. Yritän saada itseni uskomaan, ettet ole yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Se ei kuitenkaan tuota tulosta, sillä omatuntoni valvottaa minua öisin sen vuoksi, että nauroin paidallesi. Sinähän halusit vain hyväksyntää. Olit kenties ylpeä itsestäsi, kun olit rohkaissut mielesi ja pukeutunut kerrankin niin kuin ihmiset. Ehkä se oli sinun tapasi kertoa minulle, että haluaisit auttaa. Minä kuitenkin vain nauroin, sillä aivoni eivät tee yhteistyötä kanssa. Ne pilkkaavat ja ivaavat sydäntäni, joka lapsellisesti haluaa uskoa vain kaikista kauneinta. Olisinhan halunnut hymyillä sinulle lämpimästi ja kertoa, kuinka paljon todella merkitset. En kuitenkaan tehnyt niin, ja sen takia syytän itseään siitä, mitä tapahtui, ja pelkää pahinta. Pelkää, että pian sinä ymmärrät, etten minäkään ole mitään. En sen enempää kuin muutkaan. Minähän olen vain tavallinen tyttö, joka herää henkiin kolme kertaa vuodessa, ainoastaan sinun vuoksesi. Ehkä sinä pian huomaat, kuinka paljon enemmän syitä sinulla on nauraa minulle.