Tuntuu siltä kuin olisin heräämässä. Ihan kuin olisin nukkunut puolitoista vuotta enkä herättyäni tietäisi, missä olen. Haluan kuitenkin olla juuri tässä. Tässä minä olen aikaisemminkin ollut onnellinen. Miksi mikään olisi muuttunut?

Ensimmäisiä kertoja elämässäni tiedän, mitä haluan. Ensimmäisiä kertoja elämässäni olen varma asioista. Silti tuntuu kuin olisin eksynyt. Kuin en olisi varma siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Ihan kuin olisin joskus tiennyt ja nyt olisin unohtanut. En kuitenkaan ole ikinä tiennyt. En ole ikinä aikaisemmin tiennyt näin paljon. Kun en uskonut tietäväni mitään, luulin, ettei tieto lisää tuskaa. Nyt huomaan, etten oikeastaan haluaisi tietää asioita, olla varma niistä. Epävarmuus ja tietämättömyys pukivat minua. Yllättävät käänteet toivat jännitystä, jota en ikinä uskonut kaipaavani. Juurettomuus teki minusta sen, mitä olin.

Minua pelottaa. Tuntuu siltä kuin viimeinkin olisi aika kasvaa aikuiseksi. Alkaa määrittää elämänsä suuntaa ja ottaa vastuu siitä. En tiedä, onko minusta siihen. Voinko ikinä kasvaa aikuiseksi? Tuntuu kuin en olisi tarpeeksi kokonainen ollakseni aikuinen. Minussa on niin paljon palasia, jotka eivät sovi yhteen toistensa kanssa. Ne hankaavat toisiaan eivätkä tahdo sopia yhteen keskenään. Ne eivät ole vielä valmiita. Minä en ole vielä valmis. En halua vastuuta, en omasta elämästäni. Eikö se edelleen voi mennä omalla painollaan, pitää huolta itse itsestään? Onko minut pakko sotkea mukaan siihen, sekoittaa soppaan, joka on liian monen kokin käsialaa? Jos edelleen vain seisoisin kattilan reunalla ja katselisin, kuinka ainekset muodostavat kokonaisuuden. Jos en menisikään mukaan. Taitaa olla liian myöhäistä perääntyä. Minut on jo tyrkätty mukaan ja pääni kiehautettu pyörryksiin.

Olen jo kolme vuotta luullut olevani aikuinen, joten on sokeeraavaa huomata, etten oikeastaan ole ollut mitään. Olen vain seurannut sivusta kaiken kulkua. Olen elänyt hernerokkasumussa. Sitä on nyt alettu kauhoa pois silmiltäni, enkä minä pidä siitä. En sen tuomasta vastuusta enkä haasteista. Ne tuntuvat raskaalta taakalta kannettavaksi, liian raskaalta minulle. Havahtumiseni myötä olen herännyt todellisuuteen, joka hämmentää. Olen aina kuvitellut eläneeni jalat maassa, mutta olenkin syntynyt levitoimaan. On häkellyttävää ymmärtää kuinka sokea on ollut, halunnut olla. Näkeminen kuitenkin auttaa ymmärtämään. Sen ansiosta opin pikku hiljaa arvostamaan asioita, joiden arvo on ennen ollut salattu minulta.

Rehellisesti sanottuna olen luullut, että olen kokenut jo kaiken ja en voi enää oppia uutta. Alan kuitenkin ymmärtää, että elämäni suurin tutkimusmatka on vasta alkamassa. Onneksi olen jo löytänyt tärkeimmän aarteen. Ilman häntä mikään seikkailu ei olisi niin suuri eivätkä riskit ottamisen arvoisia. Ilman häntä keikkuisin vieläkin kuplassani aloitus-ruudun yläpuolella. Hänen kanssaan matka voi viimeinkin alkaa.