Sisälläni velloo paljon määrittelemättömiä tunteita, jotka odottavat käsittelemistä. En kuitenkaan pääse niiden kanssa alkua pidemmälle, sillä en tiedä, mitä ne ovat. Enkä oikeastaan ole varma, haluanko tietää. Aloin kirjoittamaan vain siksi, että saisin ajan kulumaan. On turhauttavaa olla tekevinään töitä, kun edellytyksiä oikealle työnteolle ei ole, eikä kukaan jaksa enää kuunnella valitustani. Myönnän, että olen jo hieman luovuttanut. En ole niitä ihmisiä, jotka jaksavat jankuttaa asioista ja kinuta tietoa, vaikka ehkä pitäisi olla. Hirveän hankala tehdä töitä, kun kommunikointi ei toimi. En voi mitenkään tietää, mitä minun tulisi tehdä, kun minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä on jo tehty. Vastuualueet pitäisi määritellä selkeästi ja kommunikoinnin tulisi olla osa työnkuvaa, jotta asiat sujuisivat niin kuin niiden kuuluu. Tällä hetkellä mikään edellä mainituista asioista ei toteudu. Osittain se on minunkin vikani, sillä olen kyllästynyt yrittämään yksin. Jos toinen koko ajan tietoisesti jättää muut pimentoon, minua lakkaa kiinnostamasta. Oikea toimintamalli olisi tietysti kiinnostua sitäkin enemmän, jotta asiat alkaisivat toimia. En vain jaksa ja toivon, etten ole täällä enää montaa viikkoa. Ainakin saan kokeilla kommunikoimattomuutta jonkun toisen kanssa seuraavat pari viikkoa. Onhan sekin sentään jotakin, luulisin. 

Haluaisin niin paljon enemmän, tällä hetkellä lähinnä enemmän tunteja vuorokauteen. Useimmiten tuntuu kuitenkin siltä, ettei minun kuulu saavuttaa tämän enempää, enkä ole saavuttanut vielä mitään. Olen opiskellut joitakin asioita. Olen ollut töissä siellä ja täällä. Minulla on ammatti ja parisuhde, josta en halua puhua. Enkä kuitenkaan ole onnellinen. Olen yrittänyt muistaa, mistä haaveilin lapsena, mutta muistan vain yhden asian. Senkin saavuttaminen tuntuu sitä epätodennäköisemmältä, mitä vanhemmaksi tulen, vaikka aikaisemmin luulin, että asia olisi juuri päinvastoin. Tällä hetkellä tuntuu pitkälti siltä, että elämäni valuu kliseisesti hukkaan, enkä minä osaa tehdä asialle mitään, vaikka huomaankin sen. Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset eivät tee asioille jotain. Luulen ymmärtäneeni vastauksen: on helpointa olla tekemättä. En halua päätyä siihen samaan pisteeseen, mutta näen olevani matkalla siihen. Olen antanut itselleni vuoden vaihteeseen asti aikaa ajatella, mitä aion tehdä elämälläni. Siihen mennessä pitäisi syntyä ratkaisuja, mutta pelkään pahoin, ettei niin ole.  

Suurin ongelma on ristiriidat, joille ei löydy kompromissia. Haluan niin paljon, mutta tiedän, että mahdollisuudet ovat rajalliset. Minun tulisi osata päättää, mikä tekisi minut onnelliseksi tai edes parantaisi elämänlaatuani. Pitäisi osata valita, haluanko olla köyhä ja onnellinen vai vain hyvin toimeentuleva. Jos jatkan työtä, jota teen, en koskaan tule olemaan onnellinen. Tulen kyllä olemaan kutakuinkin tyytyväinen työhöni, ainakin hetkittäin. En kuitenkaan tee sitä, mitä haluaisin tehdä. Jos taas tekisin sitä, mitä haluan tehdä, olisin sen suhteen onnellinen. Talouteni ei kuitenkaan todennäköisesti kestäisi sitä. Tai minun talouteni voisikin kestää, mutta meidän taloutemme ei kestäisi. Nyt en kuitenkaan aikonut puhua parisuhteesta vaan muista asioita. En kuitenkaan halua hylätä nykyistä elämääni voidakseni olla köyhä ja onnellinen. Haluan rusinat pullasta, paitsi etten tykkää rusinapullasta. Ajatus on kuitenkin tärkein. Kun on kituuttanut suunnilleen 15 vuotta odottaen parempia aikoja, ei haluaisi odottaa enää yhtään enempää. Silti olen pattitilanteessa. Ennen minulla ei ollut keinoja toteuttaa haluamaani, mutta minulla olisi ollut rohkeutta ja päättäväisyyttä. Olisin osannut tehdä itsekkäitä päätöksiä, vaikka ne olisivatkin olleet kipeitä. Nyt minulla olisi kaikki keinot käytettävissäni, mutta olen kadottanut ne ominaisuudet, joiden avulla voisin hyödyntää niitä.  

Kuulostaa pitkälti taas siltä, että valitan turhaan. En halua valittaa, haluan vain selventää asiat itselleni. Olen aina ajatellut paremmin kirjoittaessani ajatukseni paperille, tai jonnekin. Tätä kirjoittaessani huomaan kirjoittavani asioista, jotka ovat loppujen lopuksi toissijaisia. Ne olisivat tärkeitä, jos minulla ei olisi parisuhdetta, josta en halua puhua. Silloin olisi paikallaan miettiä asioita, joista kirjoitan, mutta niin kauan kuin kieltäydyn puuttumasta siihen kaikista merkitsevimpään tekijään, on hyödytöntä vatvoa muitakaan asioita. Tärkeistä asioista puhuminen kuitenkin sattuu, enkä jaksa sitä kipua nyt. Siksi suljen silmäni niiltä asioilta, jotka merkitsevät, vaikka se ei tekään minusta yhtään aiempaa onnellisempaa. Se tekee minusta kuitenkin turran, joten voin ajatella olevani vahva ja itsenäinen. Kenenkään ei tarvitse tietää, etten minä oikeasti ole vahva ja minäkin voin unohtaa sen hetkeksi.