En usko aikuisuuteen. Nuorempana kuvittelin, että on olemassa aikuisia. Kuvittelin, että aikuiset ovat ihmisiä, jotka tekevät vastuullisesti fiksuja asioita ja puhuvat vain asiaa, eivätkä toista omia virheitään. Mitä enemmän minun pitäisi olla aikuinen, sitä enemmän olen alkanut epäilemään aikuisuuden käsitettä. Törmään nykyään paljon ihmisiin, jotka ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan aikuisia. En kuitenkaan tunnista määritelmäni mukaista aikuisuutta heissä. He puhuvat asioista, jotka eivät edistä käsillä olevaa asiaa ja nauravat asoille, joihin luulisi aikuisten jo tottuneen. Asioille, jotka ovat lapsille luonnollisia. Kuulen heidän myös usein kinastelevan kuin lapset ja vielä asioista, joilla ei todellisuudessa ole väliä. Kuulen myös juttuja heidän vapaa-ajastaan, jonka he tuhlaavat vain unohtaakseen, mitä tekivät.

Omalla kohdallani kuvittelin, että aikuisena en pelkää, en jännitä enkä ahdistu asioista. Silti törmään edelleen niihin samoihin ongelmiin, joiden kanssa taistelin ollessani teini tai jopa lapsi. Pelkään edelleen pimeää, ainakin ajoittain, kun se muuttuu ahdistuksen valtakunnaksi. Jännitän kaikkea ja jopa enemmän kuin ennen. Lisäksi ahdistun asioista, joiden olemassa oloa en lapsena ja teininä edes ajatellut. Ainut ero on se, että nykyään kuvittelen osaavani käsitellä näitä tunteita ja kokeuksia. En minä kuitenkaan osaa. Olen jopa enemmän sekaisin kuin aikaisemmin. Aikaisemmin saatoin ajatella, että aikuisena minusta tulee ihminen. Nyt minulla sen sijaan on paineita suoriutua kaikesta niin kuin aikuisen kuuluu. En kuitenkaan todellisuudessa tiedä, miten aikuisen kuuluu selviytyä. En usko, että aikuiset ovat yhtään sen valmiimpia kohtaamaan elämään kuin lapsetkaan. He ovat ehkä tottuneet siihen, ettei kaikki ole aina kivaan, josa koskaan. Minä  en kuitenkaan usko, että aikuiset ovat yhtään lapsia parempia.

Huomaan usein ajattelevani, että me kaikki olemme syvällä sisimmässämme lapsia, jotka on laitettu selviytymään liian suurista vastuista liian aikaisin. Emme saa edes näyttää tunteitamme, sillä aikuisten kuuluu olla hillittyjä ja käyttäytyä kuin aikuiset. Kuka senkin määrittelee? Kuka niin muka oikeasti käyttäytyy? Pohjimmiltaan aikuiset ovat isoiksi kasvaneita lapsia, jotka kuvittelevat osaavansa jotakin, kunnnes ymmärtävät, etteivät osaa vieläkään mitään ja tietävät vielä vähemmän. Osa ei koskaan pääse niin pitkälle, että ymmärtäisi oman tietämättömyytensä. Jotkut kuvittelevat olevansa niin aikuisia, että lakkavat kehittymästä. He tuntevat paremmuutta suhteessa muihin, eivätkä nään oman käytöksensä lapsellisuutta.

Joku voi kirjoittamani perusteella kuvitella, että minä luulisin olevani jotenkin parempi kuin muut. Että luulen oivaltaneeni jotain niin erityistä, että se tekee minusta erityisen ja siksi aikuisemman kuin muut. Minä en kuitenkaan usko siihen, sillä tunnen itseni. Minua vain helpottaa ajatus siitä, ettei kukaan muukaan ole täydellinen. Ennen kuvittelin, että minä olin ainut, jossa on vikaa. Nykyään tiedän, että en ole ainut.Toki toivon, etteivät muut joutuisi kärsimään vioistani, joista olen enemmän kuin tietoinen. Voi olla, että olen aina ollut omien määritelmieni vanki. Voihan olla, että muut ovat aina tienneet, kuinka valheellista aikuisuus on. Voi olla, että minä olen viimeinen joka sen on ymmärtänyt. En kuitenkaan osaa kertoa, kuinka paljon minua auttaa se, etei loppu pelissä kenenkään tarvitse olla niin aikuinen kui minä olin kuvitellut.

On todella helpottavaa, kun voin luvan kanssa jäädä lapseksi, eikä siihen edes tarvittu mikä-mikä-maata. Olen stressanut aikuistumisesta paljon ja vielä lisää monien monien vuosien ajan. Nyt kun olen lakannut uskomasta aikuisuuteen, minun on palkjon helpompi hengittää. Minun ei enää tarvitse yrittää olla jotakin, mitä kukaan muukaan ei pysty olemaan. Riittää, että suoriudun tyydyttävällä tavalla. Tavalla, joka riittää minulle ja pitää minut tyytyväisenä. Eikä minun tarvitse yrittää olla enempää kuin olen.