Oletko jo kuullut, että jätin sinut. Kirjoitin sinut paperille ja hylkäsin koulun liikuntasaliin. Nyt sinut unohdetaan kahdeksi vuodeksi ja sen jälkeen hävitetään. Sellaisen kohtalon minä sinulle määräsin, vaikkei oikeastaan ollut tarkoitus. Oikeastaan minun ei edes pitänyt ajatella sinua niin kuin ei nytkään. Minun piti kirjoittaa siitä, miten vaikeaa on olla välittämättä ja samalla välittää liikaa, vääristä ihmisistä. En kuitenkaan tehnyt niin. En kirjoittanut siitä, mistä olisin halunnut, sillä kirjoitin sinusta. Sinusta ja minusta, mutten meistä. Tulinhan siihen tulokseen, että yhdessä olemme korkeammanasteen yhtälö, jolla ei ole juuria. Ei yhden yhtäkään ratkaisua. Me kompastumme omaan mahdottomuuteemme. Siksi kai me emme olekaan me. Ainoastaan sinä ja minä.

Sinun sijastasi minun pitäisi ajatella muita asioita, tärkeämpiä asioita. Sellaisia asioita, jotka vaikuttavat konkreettisesti minun elämääni. Niitä minun tulisi ajatella. Vai voiko kukaan oikeastaan sanoa, mitä minun pitäisi ajatella? Suomessahan kansalaisilla on paljon vapauksia, joten eikö minulla ole oikeus ajatella juuri sitä, mitä haluan. Tai toisaalta olla ajattelematta, jos niin haluan. Eri asia sitten haluanko? 

Minulla olisi paljon kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen. En vain tiedä keltä kysyä. Luulen, ettei kukaan osaa vastat niihin sen paremmin kuin minäkään. En vain jaksaisi ruotia niitä, sillä ne tulevat liian lähelle. Ne ovat liian henkilökohtaisia ja koskettavat asioita, joita en halua myöntää minussa olevan. Ne asiat nimittäin tekevät minusta heikon ja avuttoman; ne tekevät minusta ihmisen. En halua olla heikko sen puoleen kuin avutonkaan, mutta on asioita, joiden edessä tuntee oman mitättömyytensä. Ne ovat asioita, joiden selittäminen ei onnistu tiedemiehiltäkään. Ja heidän sentään pitäisi olla jotakin. 

Ehkä jonain päivänä kuitenkin mietin asioita tarkemmin, syvennyn siihen, mikä on oleellista. Ehkä minä sinä samana päivänä ymmärrän, miksi asiat toisinaan menevät eri tavalla kuin haluaisin. Ehkä se on päivä, jona kohtaan jonkun viisaan, jolta uskallan kysyä. Ehkä hyväntahtoinen vanhus, jonka elämänkokemus on satakertaa omani veroinen, tulee luokseni ja näkee lävitseni. Ehkä hän kysyy minulta, miksi en halua olla ihminen. Ehkä hän kertoo minulle, että on oikeastaan vahvuutta olla heikko. On vahvuutta hyväksyä inhimillisyytensä. Ehkä minä silloin ymmärrä, ettei minunkaan tarvitse yrittää olla parempi kuin olen; ei tarvitse olla täydellinen kelvatakseen. Ehkä minä sinä päivänä löydän itseni ja ymmärrän, etteivät kaikki kyyneleeni olletkaan turhia. Ehkä minä silloin ymmärrän, että hyvät sydämet särkyvät herkimmin. Ehkä se on se päivä, kun Sinäkin ymmärrät, mitä oikeasti merkitset minulle. Ehkä minä tulen silloin onnelliseksi. Ehkä. 

Ehkä sellaista päivää ei tulekaan.