Viisi vuotta sitten katsoin peiliin toisilla silmillä. Ne silmät näkivät vain täydellisyyttä. Eivät ne huomanneet lukuisia virheitä eivätkä liikakiloja vyötäröllä. Tai jos huomasivat, sivuuttivat ne olan kohautuksella. Niiden silmien ansiosta minä uskoin itseeni. Tiesin, että olen ainutlaatuinen, merkityksellinen. Uskoin vakaasti, että minusta pidettiin. Ei ollut muita mahdollisuuksia, ei minun mielestäni. Jos joku oli toista mieltä, hän oli automaattisesti väärässä, sillä enhän minä voinut erehtyä. Minun mielipiteeni oli ainut ja oikea. Se oli totuus. Niin minä uskoin eikä kukaan uskaltanut epäillä.

En tiedä, missä vaiheessa suomut putosivat silmiltäni. Nyt ne ovat kuitenkin poissa. En enää pysty näkemään sitä täydellisyyttä, joka sai minut pitämään itsestäni, rakastamaan elämää ja uskomaan parasta. Kaikki se, mitä ennen luulin olevani, on pyyhitty pois. Nyt on jäljellä enää se, mitä minä todella olen. En vain näe sitäkään. Harhani on tällä kertaa erilainen, täysin päinvastainen. Se raastaa silmiäni, repii sisintäni ja sumentaa mieleni. Se näyttää minulle sen, mitä ennen olin tietämättäni. Näyttää ne rumat kasvot ja halveksittavat kilot kehossani. Näyttää luonteeni viat ja heikkouteni, joita ei ennen ollut olemassa. Olen kääntynyt nurinpäin. Se mitä ennen oli ulkona on nyt sisälläni ja päinvastoin. Tiedän sen, mutta miksi sitä on niin vaikea uskoa, hyväksyä. Miksi on niin vaikea päästä yli ja unohtaa, aloittaa puhtaalta pöydältä ja rakentua kokonaiseksi?

Yritän olla ehjä, pysyä kasassa, vaikka kaikki liima on liuennut aikoja sitten ja teipit repeytyneet irti repien haavat auki uudestaan. Hoitamattomina ne tulehtuvat. En vain voi käsittää, miksi on niin vaikea hyväksyä tosiasioita. Tiedän, mitä näen, ja siitä huolimatta itken silmäni turvoksiin. Minkä tähden? Samastako syystä, josta tunnen itseni huoraksi, jos näytän nätiltä? Eihän ole minun vikani, jos ihmiset katsovat, kun en edes tiedä miksi. Miksi silloin, kun halusin tulla huomatuksi, olin näkymätön ja nyt loistan kuin neonvalokyltti mustassa marraskuun yössä?

Haluaisin olla kuin muutkin ja hukuttautua harmaaseen massaan. En vain pysty siihen. Turha sanoa, etten olisi yrittnyt. Kukaan toinen ei varmastikaan ole samalla tarmolla yrittänyt sulautua joukkoon, suorastaan kadota ihmismassaan. Totta kai jokainen haluaa tulla hyväksytyksi. Siitä huolimatta he kuitenkin haluavat olla jotain ainulaatuista, joka huomataan. Minä en halua. Haluan olla yhtä tylsä kuin sata sateista syyskuun aamua ja yhtä väritön kuin mutainen maantie. Haluan pois parrasvaloista. Haluan kulissien taakse. Se ei vain onnistu, joten minussa on oltava jotain vikaa. Miksi muuten ne kaikki katseet, jotka viipyvt liian pitkään ja tekevät oloni halvaksi, jotenkin likaiseksi. Ne ovat katseita, jotka aikoinani halusin. Halusin tulla huomatuksi. Halusin olla jotakin. Ja lopulta kävi näin. Sain, mitä halusin, mutta liian myöhään. Enää en nimittäin halua.

Jos olisi edes joku syy sille, miksi loistan kuin majakka keskellä merta, osaisin elää asian kanssa. Kukaan ei kuitenkaan ole kertonut minulle syytä, enkä löydä sitä itse. Se ei voi olla ulkonäköni, joka kääntäisi katseet. Vaatteeni ovat samalta halpaketjulta kuin miljoonan muunkin suomalaisen. Ja naamani valettu samasta muotista kuin muutama satatuhatta muutakin naamaa. Vartaloni on mitä on. Ei koskaan mitään kehuttavaa, ja hiukseni sitä samaa massatuotantotavaraa, mitä jokaisen päästä löytyy. Olen keskinkertainen, kuten kaikki muutkin, ja siitä huolimatta ne katseet vainoavat minua, tulevat uniini ja saavat minut heräämään omiin painajaisiini. 
Luonteenikaan ei selitä mitään. En säteile elämää ympärilleni kuin aurinko, enkä tee mitään muutakaa. Olen tyypillinen juro suomalainen, joka puhuu vain pakotettuna. En ole äänekäs. En ole yhtään mitään muuta kuin keskinkertaisuutta. Keskustelutaitoni eivät hurmaa, eikä älyni leikkaa kuin parta veitsi. Huumorini on toiselta planeetalta ja nauran kuin hyeena. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa, eihän kukaan aivasta ruusunterälehtiä. Ja kuitenkaan ne katseet eivät jätä hetkeksikään rauhaan. Enkä minä voi olla huomaamatta niitä, vaikka haluaisinkin.