Toiset ovat vielä siinä iässä, jossa on helppo olla onnellinen. Tyytyväisyyteen riittää, että saa toiset nauramaan omille jutuilleen. Se riittää, että tuntee olevansa hauska, suosittu. Siinä on jotain niin naiivia, että se kiehtoo minua. Sen viattomuus on niin suloista ja ihmeellistä; miten jonkun elämä voi olla niin yksinkertainen, ilman niitä tuhansia solmuja, jotka kuuluvat minun elämääni. Siitä syystä hänen seurassaan on niin helppo hymyillä, vaikka siihen ei olekaan mitään todellista syytä. Siitä syystä minä olisin voinut viettää enemmän aikaa hänen seurassaan. Kuunnella niitä päättömiä, sisällöttömiä juttuja, jotka kaikessa turhuudessaan, saivat hymyn nousemaan huulilleni ja naurun kuplimaan sisälläni.

Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan. Ehkä on hyvä niin. Jos hän olisi istunut siinä kauemmin, puhunut puuta heinää matalalla äänellään loputtomiin, olisin saattanut alkaa ajatella. Olisin saattanut alkaa käyttää aivojani, jotka ovat horrostaneet viimeiset kaksi viikkoa. Olisin saattanut ajatella, että ehkä meillä voisi olla hauskaa yhdessä. Olisin saattnut alkaa pitää siitä. Se ei olisi ollut edes vaikeaa. Se olisi ollut liian helppoa. Ihmiset ovat imarreltuja huomiosta, eikä hänen nuori turhamaisuutensa olisi tullut olemaan poikkeus. Olisi riittänyt, että olisin hymyillyt hänen silmilleen ja saanut hänet tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi. Ei se ole ollenkaan vaikeaa, vaikka monet luulevat niin. Hän olisi luullut enemmän kuin olisin tarkoittanut, mutta minä olisin saanut huvini. Olisin taas saanut haukata sitä makeaa mansikkaa, joka oli koko kesän jokaviikkoista ruokaani. Se olisi ollut mukavaa, minulle. Hänestä en voi sanoa samaa. Hänen huvinsa olisi riippunut hänestä itsestään. Jos hän ei olisi huomannut, etten ole vakavissani, se olisi satuttanut myöhemmin. Kuitenkin luulen, että hän on sellainen ihminen, ettei niin vain loukkaa itseään toisten huveihin. Todennäköisesti hän olisi sivuuttanut sen olankohautuksella. Ajatellut, ettei se ehkä sittenkään ollut mitään. Jälkeenpäin minäkin olisin unohtanut.

Hän kuitenkin lähti, ennen kuin oli myöhäistä. Ja nyt kun ajattelen, niin se on hyvä niin. En olisi voinut tehdä sitä taas, sillä teen sen liian usein. Unohdan sen, mitä odotan. Unohdan, sillä olen odottanut jo niin kauan. Ja näillä näkymin saan odottaa vielä kauan lisää. Unohdan, ettei minua oikeastaan kiinnosta kuin hetken. Onhan olemassa jotain, mikä kiinnostaa vielä enemmän, ainakin minua. Olethan sinä olemassa. Olet vain niin kaukana, että usein poissa silmistä on myös poissa mielestä, vaikka se kuulostaakin niin kliseeltä. Silti se on totta, ainakin minun kohdallani. Uskon, että sinunkin. Et sinä nytkään muista, että olen olemassa. Eihän sinulla ole harmaintakaan aavistusta siitä, että minä istun täällä ja ajattelen sinua. Et sinä tiedä, että olen maannut neljän seinän sisällä keuhkokuumeessa ja toivonut, että sinäkin ajattelisit minua. Onhan sinulla sinun elämäsi.

Kahden viikon päästä me ehkä taas muistamme toisemme. Katsomme toisiamme silmästä silmään ja hymyilemme tauotta viisi päivää. Sen jälkeen emme taaskaan nää toisiamme. Emmekä ole ilmeisesti antaneet toisillemme tarpeeksi syitä muistaa. Siksi me unohdamme. Emme muistuta toisiamme olemasta olostamme. Olenhan minä yrittänyt, mutta en tiedä haluatko sinä edes muistaa. Ehkä sinusta onkin parempi näin; parempi, että näemme harvoin ja muistamme toisemme vain silloin. Jos se vain olisikin niin yksinkertaista.

Sanon kyllä, että poissa silmistä on poissa mielestä. Mutta entä sydämestä? Siellä sinä nimittäin tunnut kaikesta huolimatta olevan. Olet rakentanut sinne tiilitalon, jota et halua siirtää muualle, vaikka kykenisit siihen, jos haluaisit. Välillä vain unohduksen lumi sataa kattosi ylle, etkä sinä vaivaudu tekemään lumitöitä, ennen kuin joku toinen yrittää tontillesi. Silloin sinä kyllä kaivat lumilapion esille varastosta ja teet lumityöt huolella. Niin huolella, että punainen maa pilkottaa lumen alta. Voisin sanoa sinulle, ettei se ole kovin ystävällistä minua kohtaan. En kuitenkaan sano, sillä olenhan minä ansainnut sen. Voisit kuitenkin jonain päivänä antaa oman sydämesi minun käyttööni, ettei minun tarvitsisi räjäyttää sinun tiilitaloasi palasiksi. Siitä voisi tulla ikävää vahinkoa meille molemmille.

Vaikka me tehokkaasti unohdamme ja säännöllisen epäsäännölisesti muistamme, en kuitenkaan voi olla varma kuin omasta itsestäni. Sen takia olisin iloinen, jos vaivautuisit kertomaan minulle, muistatko sinä enää ollenkaan. Onhan mahdollista, että sinä olet unohtanut jo kokonaan. Ehkä olet käyttänyt lumilapiotasi minun muistoni hautaamiseen ja rakentanut lumiukon jonkun toisen näköiseksi. Siinä tapauksessa olisi ystävällistä kertoa se. Silloin minä en lähettäisi joulukorttia väärään osoitteeseen.