Pitkään luulin peilin kertovan, miltä näytän. Pitkään epäilin, että se valehtelee. Nykyään yritän ymmärtää, että se yrittää parhaansa. Tekee sille annetun tehtävän parhaan kykynsä mukaan eli täydellisesti. Eihän sen ole koskaan kuulunutkaan kertoa minulle totuutta. Minä olen vain luullut niin. Niin itsestään selvää kuin se onkin kesti 20 vuotta ymmärtää, että se näyttää minulle peilikuvani, täydellisen vastakohdan. 

Liian monta kertaa olen tuijottanut peiliin ja pyytänyt totuutta. Liian monta kertaa olen joutunut pettymään karvaasti minulle annettuun vastaukseen. Liian monta kertaa olen etsinyt syyllistä liian kaukaa. Syyllinen on kuitenkin seissyt lähempänä kuin olen osannut ajatella. Ainut, joka minulle on valehdellut, on ollut minä. Nyt minun on vaikea ymmärtää, miten olen voinut olla niin sokea. Lepakotkin näkevät selvemmin eteensä. Minä en ole nähnyt mitään, vaikka olen tuijottanut tuijottamasta päästyäni, katsomalla katsonut. Lähes laskenut pisamat kuvajaiseni kalpealta iholta. Samaan aikaan olen hokemalla hokenut vain yhtä ainoaa kysymystä: Miksi? Sekin meni väärin. Ei minun sitä olisi tarvinnut tietää, tuskin tarvitsee vieläkään. Minun olisi pitänyt osata kysyä: Mitä? 

Sen sijaan, että vuoroin ihmettelin ja vuoroin penäsin, miksi peilini heijastaa sellaista kuvaa, minun olisi pitänyt tarttua oleelliseen. Sitähän minulle viimeiset kolme elinkautisvuottani lukiossa opetettiin. Sen sijaan, että halusin tietää syyn sille, mitä näin, minun olisi pitänyt ensin pyrkiä ymmärtämään, mitä näen. En kuitenkaan saivarrellut niin kuin yleensä, kuvittelin olevani kerrankin järkevä. Kaikki meni kuitenkin taas kuperkeikkaa, sillä en ole oppinut hyväksymään vikojani. Jos olisin hyväksynyt itseni, saivarteluni, sen sijaan, että olisin luulotellut olevani kerrankin järkevä ja lähempänä virheettömyyttä, olisin osunut oikeaan aikaisemmin. Olisin ehkä säästynyt muutamalta litralta suolaisia kyyneleitä poskillani, korvissani ja lopulta tyynylläni. Tekisin mieleni kysyä, miksi aina minä. Miksen voi koskaan voittaa? Tai edes oppia virheistäni. Se ei liene oleellista tälläkään hetkellä, sillä ensin on keskityttävä korjaamaan virhe, jota olen raahannut mukanani liian monta vuotta. Vastattava kysymykseen, jonka tällä kertaa osaan muotoilla oikein. 

Mitä näen, kun katson peiliin? Näen sen saman kuvan kuin muillakin heijastavilla pinnoilla. Samat kasvot, jotka seuraavat minua paikasta toiseen herkeämättä. Näen vaalean ihon, jota pisamat peittävät, huolestuneet vihreät silmät, jotka on reunustettu tummilla silmäripsillä ja täydelliset punaiset huulet, kuten Lumikilla. Näen korkeat poskipäät ja paljon ruskeita hiuksia, otsan, joka kertoo älykkyydestä. Hän on se, mitä näen. Hän on minun täydellinen peilikuvani, vastakohta. Kaunis ja älykäs nuori nainen, joka pärjää itsensä kanssa. Peili on tehnyt tehtävänsä huolellisesti. Se osaa kotiläksynsä, vaikka minä en osaisikaan. 

Se, mitä näen, ei ole minä. Minä en ole kaunis, enkä älykäs, enkä minä tule toimeen itseni kanssa. Minä olen ruma, lapsellinen ja ikuisesti lihava, ainakin pääni sisällä. Kierrän kaukaa kaikki kiiltävät pinnat, jotten muistaisi millainen olen. En kuitenkaan halua nähdä sitäkään, millainen haluaisin olla: peilikuvaa, kiiltokuvaa itsestäni. En haluaisi nähdä sitä, minkä muut näkevät. He eivät voi nähdä pientä, likaista ja lihavaa lasta minussa, sillä kiiltokuva kulkee kanssani. Se muistuttaa minua olemassa olostaan aina, kun on mahdollisuus. Kiiltokuva on liimattu ruman olennon päälle, jottei kukaan näkisi totuutta. Aluksi se onnistui hämäämään jopa minua. Se sumensi mieleni ja minä luulin olevani jotain enemmän. En kuitenkaan ole. Minä en ole peilikuvani. Olen sen  vastakohta ihan yhtä lailla kuin sekin on minun. Emme kuitenkaan pääse eroon toisistamme, vaikka haluaisimme. Olemme kuin siiamilaisetkaksoset, joista toinen kasvaa toisen sisällä. Sitä, mitä ihmiset eivät näe, ei ole olemassa. Niinhän se menee.

Olen ikuisesti kaksin kaksoseni kanssa, kuten hänkin on minun. Emme pääse eroon toisistamme kirveelläkään, kaikista vähiten sillä. Emme voi muuta kuin vältellä toisiamme. Kiertää toisemme kaukaa ja yrittää unohtaa. Niinä hetkinä, kun emme pysty unohtamaan, meidän on vain tultava toimeen asian kanssa, kunnes taas unohdamme. Mikäli pysymme riittävän etäällä toisistamme, on olemassa mahdollisuus, että saan elää omaa elämääni, ainakin hetkittäin. Pieni ääni jossakin väittää, että on olemassa toinenkin mahdollisuus, helpompi vaihtoehto. Sellainen vaihtoehto, joka olisi ratkaisu moneen ongelmaani, niin minun kuin  hänenkin. En ole ikinä kulkenut helpointa reittiä, sillä jostain syystä suurimmat kivet osuvat aina minun varpaaseeni. En tiedä, miksi. Voisin kuitenkin ehkä tämän kerran yrittää kiertää edes osan varpaani murjovista kivistä. Voisin ehkä pyytää anteeksi peilikuvaltani.  Voisin ottaa häntä kädestä kiinni ja lopettaa vihamielisyydet. Voisin opetella tulemaan toimeen hänen kanssaan, opetella elämään.

Voisinko?