Onko siitä mitään hyötyä, että menee nukkumaan kymmeneltä, jos kuitenkin nukahtaa vasta aamuyöllä ja näkee painajaisia ne vaivaiset viisi tuntia, jotka saa nukuttua? En ymmärrä, miksi alitajuntani on täynnä sotaa ja kuolemaa, murhia. Myöntää pitää, että toisinaan ajatukseni ovat itsetuhoisia; sen kanssa oppii kuitenkin elämään ennen pitkää. Enhän minä kuitenkaan ole koskaan harkinnut polttoitsemurhaa ratsain Rölliksi pukeutuneena. Eikä itsemurha oikeastaan enää kuulu jokapäiväisiin suunnitelmiini. Sainhan sentään toimia Batmanin apulaisena ja kuljettaa neulottua lepakkoa pitkin maanalaisia mutatunneleita, eikä pidä unohtaa karjalanpiirakoita, jotka onnistuin pelastamaan mielipuoliselta hullulta. Onko siis ihme, että päässä lyö tyhjää ja silmät pysyvät hädin tuskin auki.

Oli tarkoitus kirjoittaa elämästä ja sen määräaikaisuudesta, mutta ajatukset tuntuvat harhautuvan jonnekin aivan muualle. Ehkä minä kuitenkin yritän. Yritän kertoa siitä, kuinka stressaavaa on, kun asiat ovat selviä vain johonkin tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen kaikki leviää taas käsiin. Ehkä minun olisi jo pitänyt tottua. Onhan määräaikainen aina määräaikainen, kuten kaikki elämässäni on tähän mennessä ollut: ystävyyssuhteet, työt, harrastukset. Tietysti siinä on omat hyvät puolensa, että toisinaan tiedän tekeväni seuraavat neljä kuukautta jotakin järkevää. Ongelma piilee kuitenkin siinä, mitä teen sen jälkeen; Mistä saan seuraavat määräaikaisuudet elämääni?

On rankkaa aina etsiä itseään, muuttua säännöllisen epäsäännöllisesti ihmisestä toiseksi ja kehittää minälleen niin monta alajärjestelmää, ettei lopulta edes itse tiedä, kuka niistä oikeasti on. Paljon helpompaa on tietää, kuka haluaisi olla. Sen minäkin tiedän. Olen kuitenkin niin usein suunnitellut itselleni tulevaisuuden, joka ei koskaan ole vastannut todellisuutta, etten enää jaksa. Mitä hyötyä on siitä, että toivoisin olevani jotakin, kun en kuitenkaan pysty vaikuttamaan siihen, mitä minusta lopulta tulee? Tiedän, ainakin luulen tietäväni, ehdottoman varmasti millaisen tulevaisuuden halua, mutta sen toteutuminen riippuu suurimaksi osaksi tekijöistä, joihin en voi vaikuttaa. Ei nimittäin ole minun päätettävissäni, tulenko koskaan saamaan lapsia tai edes päätymään naimisiin. Enkä minä oikeastaan kovin paljoa voi vaikuttaa siihenkään, pääsenkö koskaan opiskelemaan alaa, jota haluaisin opiskella. Voin toki valmistautua pääsykokeisiin, mikäli minut niihin kutsutaan, mutta en voi päättää olevani parempi kuin kaikki muut. Jos olisi edes jotakin, johon uskoisin voivani vaikuttaa, kaikki tuntuisi huomattavasti mielekkäämmältä.

Joku voisi sanoa, että minun pitäisi lopettaa tämä ainainen valittaminen. Sama henkilö kenties sanoisi, että vika on asenteessani. Voi olla, että hän olisi oikeassa, mutta sisäänrakennettuja ominaisuuksia on hankala lähteä muuttamaan, vaikka haluaisi. En kuitenkaan voi sanoa haluavani. Onhan minulla kaiken kaikkiaan paljon sellaista, mihin voisin olla tyytyväinen, ja uskon, että jonkun toisen elämänä elämäni voisi olla täydellistä.

Niinpä niin. Valitan olosuhteista, vaikka oikeastaan vika löytyy taas kerran minusta.