En enää oikeastaan uskonut, että voisin koskaan olla kokonainen. Olin mennyt liian monta kertaa rikki. Tietäähän sen, kun särkyy liian monta kertaa, että kasaan liimattaessa aina joku pala jää uupumaan. Minulta niitä paloja puuttui liikaa. Minulta puuttui luottamus ihmisiin, usko itseeni. En uskonut, että elämä halusi antaa minulle mitään hyvää, ja pahaa en jaksanut ottaa vastaan. En enää. Olin tehnyt sitä liian kauan, uskonut parempaan huomiseen. Odottanut huomista, joka pysyi huomisena. Lopulta lopetin sen. En minä ymmärtänyt, että se, mitä tein, oli turhaa; minä en vain enää jaksanut välittää. En siitä, enkä itsestäni. 

Kun lakkasin etsimästä ja odottamasta, löysin jotain, mitä en ollut ikinä uskonut löytäväni. Tietysti olin toivonut hartaasti, että niin tapahtuisi. En kuitenkaan ollut koskaan todella uskonut siihen. En, ennen kuin se tapahtui. Enkä minä edes tajunnut sen tapahtuneen, ennen kuin oli liian myöhäistä turvautua järkeen tukahduttaakseen tunteensa. Oikeastaan en voi ottaa siitä kunniaa itselleni, sillä enhän minä mitään löytänyt. Minut löydettiin. Enkä minä ollut edes ikinä tullut ajatelleeksi, että niinkin voisi tapahtua. Olin aina luullut, ettei etsimättä voi löytää, eikä yrittämättä voi saada, mitä haluaa. Olin väärässä.

Minulla oli aina ollut aavistus siitä, että olin navigoinut hieman harhaan. Aina oli tuntunut siltä kuin olisin menossa jonnekin, minne en oikeastaan kuulunut, seurannut väärää nuolta ja unohtanut käyttää kompassia. En kuitenkaan ollut ikinä syventynyt pohtimaan asiaa. En tiennyt ajautuneeni niin kauas. Kuitenkin kun näin hänet, tunsin hänen kosketuksensa olkapäälläni, tiesin tulleeni kotiin. En minä sitä aluksi ymmärtänyt, miten olisin voinutkaan. Enhän minä oikeastaan ollut ikinä löytänyt sitä, mitä halusin. En minä tiennyt miltä se tuntuu, ja sitten kun tunsin sen, en meinannut tunnistaa. Omaksi onnekseni minulle kuitenkiin annettiin mahdollisuus. Sain tarpeeksi aikaa oppiakseni tunnistamaan. Sen opittuani minä viimein tajusin senkin, kuinka kauas olin ollut matkalla: täysin väärään suuntaan. Olisinhan minä lopulta voinut pudota kartalta ja päätyä takaisin sen toiselle reunalle. Siihen olisi kuitenkin kulunut kauemmin kuin minun kärsivällisyyteni olisi kestänyt.

Sain ajoissa takaisin sen, minkä olin luullut hukanneeni ja mitä minulla ei koskaan todellisuudessa ollut aikaisemmin ollut. Olin luullut tietäväni, miltä tuntuu rakastaa. Olin kuitenkin ollut vain rakastunut. En minä osannut tehdä eroa niiden välille, en silloin. Nyt luulen tietäväni paremmin. Tieto kuitenkin lisää tuskaa; se paljastaa minulle, millainen olin aikaisemmin. On tietysti viisautta oppia virheistään, mutta perfektionistinä toivoisin, että voisin oppia ilman virheitä. Virheet kun ovat heikkoutta, ainakin minun pienessä päässäni. Jos vain saisin sullottua päähäni kaksi asiaa, minun ei tarvitsisi yrittää enempää kuin parhaani. Toivoisin voivani muistaa, että vähemmän voi olla enemmän ja virheistä viisastuu. Aivoni kuitenkin toimivat jokseenkin omavaltaisesti, eivätkä aina muista kunnioittaa sydämeni toiveita. Siinä syy, miksi edelleen joudun opettelemaan elämistä itseni kanssa. Nyt olen kuitenkin hyväksynyt sen tosiasian, että kotiutumisestani huolimatta olen edelleen matkalla. On niin paljon opittavaa, enkä minä pysty tekemään kuin parhaani.