Toivoin, että sanoisit jotain. Olisit edes vihainen. Se, ettet sano mitään ja olet pettynyt, satuttaa eniten. Se tuntuu viiltävänä kipuna sydämessä ja märkinä kyynelinä poskilla. Tuskana, joka ei lakkaa, vaikka itken, kunnes haluaisin oksentaa. Ehkä sinusta on oikein, että minusta tuntuu siltä. Ehkä se on oikeudenmukaista. Voi olla, että olet oikeassa. Silti toivoisin, ettet rankaisi minua virheistäni, sillä osaan tehdä sen itsekin. Osaan itsekin inhota itseäni ja sitä, että myös silloin kuin yritän parhaani, onnistun vain pilaamaan kaiken. Joku voisi sanoa, että nyt on kyse itsesäälistä. Minä sanon, ettei ole. Se on inhoa. 

Minä niin inhoan itseäni, etenkin epäonnistumisiani. Inhoan sitä, etten voi olla täydellinen. Kyllä minä tiedän, ettei kukaan voi, mutta silti minun tulisi pystyä siihen. En halua ihmisten säälivän minua siksi, etten voi pitää itsestäni. Haluaisin vain, että edes sinä ymmärtäisit, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa. Muiden kanssa minä kyllä tulen toimeen, en itseni. En kestä sitä, etten ikinä yllä siihen hyvään, mitä yritän saada aikaan. Hyvät tarkoitukseni muuttuvat aina huonoiksi päätöksiksi. Silloinkin kun kaikki menee hyvin ja olen onnellinen onnistun tekemään jotain, mikä saa kaiken kääntymään ylös alaisin. 

Minulle on annettu niin paljon, enkä osaa olla siitä kiitollinen. Minä vain syyllistän itseäni siitä, ettei minulla ole enempää. Jos osaisin olla kiitollinen, enkä aina haluaisi enemmän ja parempaa, ehkä minä silloin onnistuisin useammin. En tekisi asioita ajattelemattomuuttani vain siksi, että voisin lievittää syyllisyyttäni. Jos osaisin ajatella muita enemmän, osaisin ehkä harkita päätösteni hyviä ja huonoja puoli, enkä niin usein tuottaisi pettymystä. Silloin sinäkin voisit olla iloinen siitä, että olet löytänyt minut. 

Jos osaisin edes kertoa sinulle, kuinka paljon kadun tekemiäni virheitä, se auttaisi minua. Jos voisin antaa sinulle maistiaisia siitä tuskasta, mitä koen ymmärrettyäni virheeni, minulla olisi helpompaa. Nämäkin lauseet saavat minut tuntemaan itseni niin itsekkääksi. Ajattelen vain omaa etuani. Sitä, miten minulla olisi helpompaa. Minun pitäisi enemmin ajatella sinua. Sitä, kuinka paljon sinuun sattuu, kun jouduit taas pettymään minuun. Kaiken lisäksi tiedät, ettei tämä ole viimeinen kerta. Ei ole, vaikka niin kovasti toivoisin sitä. Se saa minut ihmettelemään sitä, mikset ole jo luopunut leikistä,  kuten niin monet muut. Se on yksi niistä asioista, joista minun pitäisi myös olla kiitollinen. Olenkin. En vain voi olla samaan aikaan pelkäämättä, että minun kiitollisuuteni ei riitä pitämään asioita kasassa. En usko, että se koskaan pystyy siihen. 

Tiedän, ettei leivän leipominen muuta asioita. Ei ole ikinä muuttanut. Se on kuitenkin ainut tapa, jolla osaan osoittaa, että minä todellakin yritän. Minä halusin vain, että pystyisin tekemään ja olemaan enemmän kuin tällä hetkellä pystyn. En tiedä ymmärrtäkö sinä sitä, sillä puhuminen on minulle edelleen vaikeaa. Etenkin silloin, kun sinä et edes halua kuunnella. Enkä voi syyttää siitä sinua. 

Voin vain sanoa sen sanan, johon sisällytän kaiken sen katumuksen, mitä koen. Virheissäni sinua kohtaan, virheissäni kaikkia kohtaan. Ainut sana, jonka toivon hyvittävän kaiken. Sinä et ehkä koe sitä niin. Ehkä jonain päivänä sinä kuitenkin ymmärrät,  mitä se sana merkitsee minulle. 

Anteeksi.