Yöt on tarkoitettu nukkumista varten, mutta missä on Nukkumatti. Onko reilua, että väsymyksestäni huolimatta joudun odottamaan kyseistä Herraa luvattoman kauan? Valvon monta tuntia pyörien ja kierien, häveten ja syyllistäen itseäni; tietäen, että pitäisi nukkua. Sen seurauksena en saa itseäni aamulla ylös, vaikka herätyskelloni soi viiden minuutin välein kokonaisen tunnin. Nytkin minun pitäisi maata omassa sängyssäni, vihreällä retkivuoteella ja nukkua suloista unta. Sillä kun uneni koskaan olisivat suloisia. Onhan kovin sievää teurastaa ihmisiä ja tulla teurastetuksi, mutta oma vikani, mitäs ruokin alitajuntaani, sillä elokuvalla. Olihan siinä ikärajakin sentään 12 vuotta. Vaikka samapa tuo, uneni ovat aina yhtä kauniita huolimatta siitä, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Totta kai asian kanssa oppii elämään, mutta en minä oikeastaan nauti siitä. 

Miksi nukahtaminen on niin vaikeaa? Tiedän, että tänään se johtuu teestä, jota join päivällä. En vain ikinä tule oppimaan virheistäni tai ehkä se johtuu vain siitä, että isälle on niin vaikea sanoa: "Ei". Joka tapauksessa join teetä ja nyt kofeiini ei anna minun nukahtaa. Se saa aivoni käymään ylikierroksilla, kunnes silmät alkavat seistä päässä. Aamulla väsyttää, ainakin psyykkisesti, jos aivot eivät suostu ymmärtämään, että unen puute tekee väsyneeksi. Luulen, että silloinkin on pakko turvautua kofeiiniin, jotta jaksan raahautua ihmisten ilmoille. En vain haluaisi joutua kiereteeseen, jossa kyseinen aine valvottaa minua, kunnes olen kuoleman väsynyt, enkä enää jaksa sitäkään vähää, mitä aikaisemmin.  

Kofeiini on kuitenkin pieni murhe muihin verrattuna, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Jos se ei valvottaisi minua, stressaisin jostakin mitättömästä asiasta, jolle en yksinkertaisesti mahda mitään. Jos en stressaisi, katselisin häpeäflashback-elokuvaa, joka pyörii päässäni säännöllisen epäsäännöllisesti. Näytökset alkavat aina silloin, kun niitä ei odota ja kaipaa vähiten. Olen yrittänyt päästä niistä eroon yhtä kovasti kuin stressistäkin. En vain ikinä opi hyväksymään virheitä itsessäni tai toiminnassani. Ainut tavoittelemisenarvoinen päämäärähän on täydellisyys. On aina ollut ja tulee aina olemaan. 

Jos joku joskus lukisi, mitä kirjoitan, hän saattaisi pitää minua psyykkisesti melko tasapainottomana ihmisenä. Siitä huolimatta opiskelen ammattiin, jossa mielenterveys lienee kaikki kaikessa. Joskus kyseenalaistan, sovinko millekään alalle, mille haluan. Ehkä minusta pitäisi sittenkin tulla parturi-kampaaja. Heitä ollenkaan väheksymättä. Olen kuitenkin aina uskonut pystyväni parempaan. Ainakin olen halunnut pystyä parempaan. Enää en oikeastaan tiedä. Tuntuu, etten enää tiedä sitäkään vähää, mitä joskus luulin tietäväni. Olin vähintään 101-prosenttisen varma niin monesta asiasta. Nyt olen tehnyt jo pidemmän aikaa tuttavuutta sekä lumiukkojen että puutarhatonttujen kanssa. Pian varmasti luulen itsekin olevani sellainen. 

Kaikki asiat vain kasaantuvat, eikä mistään tunnu tulevan mitään. Tämänkin piti olla syvällinen ja pohdiskeleva analyysi, kuka ties mistä. Sen sijaan olen onnistunut kirjoittamaan paljon sellaista, mikä kiinnostaa minua itseäni yhtä vähän kuin olemattomia lukijoitani. Saan taas kerran olla ylpeä itsestäni, eikä kukaan huomaa tekstistä tihkuvaa katkeruutta. Siis siinäkään tapauksessa, että tämä tulisi luetuksi. Voisikohan Nukkumatti vihdoinkin tulla vapauttamaan minut tästä piinasta? Haluaisin oikeasti matkustaa Höyhensaarille, onhan kouluttajanikin Kanarialla.

Sattuisikohan mistään saamaan äkkilähtöä? Jos vaikka ehtisin viettää neljä tuntia Unten mailla, ennen kuin he häätävät minut takaisin omilleni.