Jos papin aamen olisi todella ollut tae kaikkien niiden lupausten toteutumisesta, olisin saattanut saada anteeksi virheeni. Silloin en kuitenkaan tiennyt sitä. Luulin, että "tahdon" tarkoitti vain yhtä asiaa. Myöhemmin sain huomata, miten väärässä olinkaan. Kun kävelimme alas kirkon portaita, sinä hymyilit ja silmäsi sädehtivät. Olit kauniimpi kuin uskoin kenenkään voivan olla. Sinun ilosi teki minutkin onnelliseksi, vaikken ollut vielä sisäistänytkään tapahtunutta. Enhän voinut uskoa todeksi, että olit valinnut juuri minut. Enhän minä ollut mitään, en sinun rinnallasi. Ethän sinä halunnut jäädä kenenkään varjoon, enkä minäkään voinut olla rakastumatta sinuun: ujoon hymyyn huulillasi, tanssiviin tähtiin silmissäsi ja täydellisyyteen, jota et ollut huomannut saavuttaneesi. Ethän sinä nähnyt, miten kaikki katsoivat sinua. Olit vielä niin nuori, etten uskonut sinun ymmärtävän. Mitä paremmin sinuun tutustuin, sitä paremmin tajusin, ettet sinä ollut ikinä ollut sinisilmäinen; minä olin.
 
Aluksi kaikki sujui niin helposti, kun en tuntenut sinua. En tiennyt mitään sisäisestä demonistasi, jonka kanssa sinä kyllä tulit toimeen. Minua se pelotti. En voinut ymmärtää sitä. Se teki sinusta räjähdysalttiin, eikä mikään, mitä tein, tuntunut miellyttävän sinua. Jokin oli aina huonosti. Heikkoina hetkinäsi, silloin kun olit vain sinä, myönsit, että vika oli sinussa. Niinä hetkinä sinä itkit rintaani vasten ja pyysit anteeksi. Sanoit, että yrittäisit enemmän. Kerroit, että rakastit, vaikket osannutkaan aina näyttää sitä. Opin arvostamaan niitä hetkiä, sillä demoni nukkui yhä harvemmin ja harvemmin. Toisinaan meni viikkoja, ennen kuin väsyit ja demonisi antoi periksi. Silloin olit taas sinä.
 
Esikoisemme synnyttyä vaikutti siltä, että kaikki oli hyvin. Vaikutit normaalilta ja löysin sinut taas. Löysin sen nuoren naisen, jonka olin taluttanut alttarille. Kaikki hyvä kuitenkin loppui aikanaan ja palasit häiriintyneeksi naarastiikeriksi. Ikinä en voinut olla varma, miten reagoisit. Se teki minusta varovaisen ja pelkäsin lasten puolesta. He tarvitsivat rajoja ja rakkautta, eivätkä tikittävää aikapommia, jonka mikä tahansa saattoi räjäyttää. Lapsiamme sinä kuitenkin tunnuit rakastavan. Heille sinä olit pullantuoksuinen äiti: tuttu ja turvallinen. En nähnyt sinun ikinä suuttuvan heille; et ollut koskaan arvaamaton. Vain minä tiesin, mikä sinun sisälläsi asui. En kuitenkaan voinut lakata rakastamasta sinua. Monesti juuri kun olin luovuttamassa, antamassa periksi tylsämieliselle turtumukselle, sinä luit minun ajatukseni, pyysit anteeksi ja todistit rakastavasi. Minä en voinut olla uskomatta sinun rakkauteesi. En silloin, kun makasit vierelläni ja katsoit minua tähtisilmilläsi. Ne uudistivat alttarin äärellä solmitun vihkivalan yhä uudelleen ja uudelleen, enkä minä edes halunnut oppia virheistäni. Ulospäin me olimme täydellinen perhe, ja sitä sinä kai halusitkin. Minusta kaikki se teki ihmisraunion, jolla ei ollut mahdollisuutta romahtaa. Minun oli kestettävä kuin mies, sillä sehän minä olin.
 
Myöhemmin papin aamen muutti jälleen kerran sen kaiken, mihin oli jo ehtinyt tottua. Olin juuri ehtinyt oppia elämään kanssasi, nauttimaan hyvistä puolistasi ja unohtamaan huonot, kun se tapahtui. Sinun sydämesi, joka toisinaan tunsi liikaa ja toisinaan tuskin ollenkaan, ei kestänyt. Se lakkasi lyömästä, ja elämäsi kuihtui. Olit kaunis myös kuollessasi, viimeisen päälle laitettu maatessasi arkussa papin siunatessa sinut hautaan. Olit silloinkin niin nuori, niin nuori ja kuollut. Oikeastaan minun olisi pitänyt kuolla ennen sinua. Olinhan monta vuotta vanhempi. Lapset jäivät minun vastuulleni, enkä minä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Jätit jälkeesi valtavan tyhjyyden, jota en osannut täyttää millään. Lastemme takia minun oli kuitenkin jatkettava elämää: kerrottava, että olit enkeleiden joukossa. He selvisivät siitä paremmin kuin minä. Kaikki viisi olivat vielä niin pieniä ja oikeastaan vain esikoisemme osasi kaivata sinua. Muut unohtivat pian. Se suretti minua, sillä heillehän sinä olit aina ollut pelkkää rakastavaa syliä. Sen seurauksena minä olin saanut kärsiä huonot puolesi.
 
Nyt, monta vuotta myöhemmin, minä istun hautasi reunalla ja nypin kuihtuneet terälehdet kukista. On edelleen ikävä, ikävämpi kuin ennen. Pojat ovat kasvaneet ja sinä olisit ollut ylpeä heistä. Minäkin olen. He ovat lentäneet pesästä ja minä olen alkanut ajatella taas enemmän sinua. Mietin usein, millaista olisi ollut vanheta yhdessä sinun kanssasi. Olisitko koskaan ollut vain oma itsesi ilman vierasta voimaa sisälläsi? Nyt en saa koskaan tietää. Toisinaan ajattelen, että näin on parempi. En usko, että sinä olisit kestänyt vanhuuden vaivoja tai ryppyjä otsassasi. Halusit aina olla niin virheetön. Oloni on yksinäinen ja kyyneleet karkaavat silmäkulmistani. Annan niiden valua poskilleni, enkä yritä pyyhkiä pois. Yksin jäätyäni olen antanut itselleni luvan olla heikko; eihän kukaan ole näkemässä. Enkelipatsas hautakivesi reunalla tuntuu katsovan minua valkoisilla silmillään. Se muistuttaa hyvistä hetkistä kanssasi. Osasit olla enkeli, jos vain halusit. Mitä kauemmin olet ollut poissa, sitä kipeämmin kaipaan sinua. Tiedän ajan kultaavan muistot, siksi rakastankin sinua päivä päivältä enemmän. Ajan kuluessa painut yhä pysyvämmin mieleeni ja tiedän, etten tule koskaan unohtamaan sinua.
Parempi niin, sinä et olisi ikinä sallinut sellaista.