Rakastumisen sanotaan olevan helppoa. Rakastaminen on vaikeaa. Eivätkä kaikki edes rakasta samalla tavalla. Minä rakastan tavalla, joka lopulta tulee tuhoamaan minut. Sinä rakastat tavalla, joka hyödyttää eniten sinua. Minä rakastan sinua tavalla, joka saa minut kuvittelemaan, että olemme tässä yhdessä, parisuhteessa, elämässä, kaikessa. Sinä rakastat minua tavalla, joka saa minut ymmärtämään, että olemme yhdessä niissä hetkissä, kun kaikki on hyvin. Minun rakkauteni on ehdottomamapaa kuin sinun. Sen sanominen on epäreilua, tiedän. Silti se tuntuu minusta oikeutetulta. On tietysti niitäkin hetkiä, jolloin en ole parhaimmillani ja sinä jaksat rakastaa minua silti. Sekään ei kuitenkaan ole ehdotonta, sillä niin tapahtuu vain, jos sinulla on silloin kaikki hyvin. Ja totuuden nimissä, ethän sinä oikeasti ole nähnyt, miten syvissä vesissä minä osaan uida. Tai yritän olla hukkumatta. Jos me molemmat koemme heikot hetkemme samaa aikaan, vain minä jaksan rakastaa sinua. Sinä syytät kaikesta minua. Ja minä vihaan itseäni ja sitä, etten voi olla rakastamatta sinua. 

Minun tulisi aina muistaa, etten koskaan voi lakata kävelemästä munankuorilla. Jos unohdan sen hetkeksi, edes viikoksi, onnistun taas pilaamaan kaiken. Olisi jo pitänyt oppia, ettei koskaan pidä luottaa kehenkään. Ei edes niihin, joita rakastaa. Joskus sitä vain haluaisi luottaa. Haluaisi unohtaa, että aina täytyy olla hieman varuillaan ja erittäin pärjäävä. Avun pyytäminen on heikkous. Jos joku yrittää uskotella jotain muuta, se on suuri huijaus. On toki vahvuus on tunnistaa omat heikkoutensa, mutta niistäkin on selvittävä ilman apua. Kaikki ovat kuitenkin aina lopulta yksin. Tällaisina hetkinä, kun minä olen tehnyt taas kaiken auttamattomasti väärin ja sinä olet erehtymätön, minä olen erityisen yksin. En siksi, etteikö minulla olisi läheisiä ihmisiä, vaan siksi, että kaikesta huolimatta haluan olla lojaali sinulle. Luvatessani sinulle rakastaa sinua myötä- ja vastoinkäymisissä, lupasin samalla pitää yksityisasiamme yksityisinä. Miedän ongelmamme eivät kuulu muille, vain minulle, koska loppujen lopuksihan minä olen se ongelma. 

Kunpa olisin väistänyt luodin. Kunpa kaikki kääntyisi lopulta hyväksi. Sinä olet joskus sanonut, ettet näe tilannetta, jossa me eroaisimme. Minä olen ollut samaa mieltä. Silti en yllättyisi, jos sinä jonain päivänä ilmoittaisit, että haluat erota. Minä otan vastaan kaiken rakkauden, mitä tarjoat. En kuitenkaan halua pakottaa sinua rakastamaa minua vastoin tahtoasi. Minun rakastamiseni ei voi olla helppoa. Enhän ole itsekään onnistunut siinä. On vain surullista, ettet sinä aina tunnu tietävän, kuinka paljon minä rakastan sinua. 

Outoa ja epätodellista on myös nähdä syyt oman käytöksensä takana, erityisesti sen käytöksen ja niiden pyrkimysten, jotka luuli jättäneensä teiniyteen, ja joita huomaa lähes huomaamattomasti toteuttavasta edelleen. Luulin kasvaneeni niin aikuiseksi, etten vajoaisi enää niin syvälle. Mutta silti vajoan. Ja joskus houkutus tuntuu vielä suuremmalta kuin ennen. Ehkä siksi, että nyt tiedän, etten tule koskaan kasvamaan ulos tietyistä asioista. Sellaisista asioista, joita terveen mielen ei luultavasti pitäisi ajatella. Ajatuksista, jotka tunnistan haitallisiksi, mutta jotka haluaisin siitä huolimatta toteuttaa. Ajatuksia, jotka osaan piilottaa paremmin kuin ennen, mutta haluaisin silti paljastaa enemmän kuin koskaan. En vain kestäisi seurauksia. En niitä seurauksia, jotka seuraisivat siitä, että minua uskottaisiin. Enkä sitä, ettei minua otettaisi vakavasti. Haluan edelleen nauttia varastetuista onnen hetkistä. Uskotella itselleni, että ehkä sittenkin, ehkä sittenkin voin kasvattaa siivet. 

Kaikista vaikeinta on se, ettei kukaan todella tunne minua. Se tekee minusta yksinäisen, saa oloni tuntumaan ulkopuoliselta. Olen varmasti sanonut tämä aikaisemminkin, mutta sanon sen taas. Luulin joskus, että kerran tapaisin ihmisen, jolle voisin kertoa kaiken. Jonkun, joka tukee minua kaikissa tilanteissa ja ymmärtää kaiken tuskan, jota koen.  Todellisuudessa olemme kaikki liian itsekkäitä halutaksemme kuulla kenenkään kaikkia salaisuuksia. Siksi minulla on edelleen omani. Sanon aina sinulle, että voin puhua sinulle kaikesta ja varmasti voisinkin. En vain usko, että haluat oikeasti kuulla sitä kaikkea. Sinun minä en haluaisi. Olen nähnyt muutamien ihmisten kääntöpuolen ja se on pelottavaa. Ei siksi, että minulle olisi selvinnyt asioita, joita en olisi uskonut tai pystynyt käsittelemään, vaan siksi, että loppujen lopuksi kukaan ei oikeastaan pysty auttamaan ketään. Emmekä me halua kokea avuttomuutta, kukaan.

Ihmisten itsekkyys on pohjatonta, myös minun. Kaikista olisi varmasti hienoa, jos joku kuuntelisi, jos olisi joku, jolle avatua. Ihan todella. Henkillö, jonka päälle voisi oksentaa omat inhottavat sisuksensa ajattelematta sitä, mitä siitä seuraa. Ajattelematta sitä, että joskus on itse oltava vastavuoroisesti roskasäkki. Minä olen ollut paljon ihmisten roskasäkkinä, koska ennen välitin paljon. Minulla oli läheisiä ihmisiä, joita halusin kuunnella ja auttaa. Todella halusin, olisin tehnyt mitä vain heidän vuokseen, lähinnä itsekkäistä syistä. Kestän oman tuskani paremmin kuin muiden. En kuitenkaan ollut tarpeeksi kenellekään. En pystynyt auttamaan ketään, vaikka yritin parhaani. Myös se sattui. Eivätkä he edes huomanneet, kuinka paljon yritin. Minä todella yritin. 

Nykyään olen liian kulunut välittämään. On tiestyti kourallinen ihmisiä, joista välitän edelleen, joiden eteen tekisin melkein mitä vain. Suurimmasta osasta ihmisiä en kuitenkaan välitä. Sen sanominen saa minut kuulostamaan kylmältä, mutta totuus on, etten jaksa enää välittää. Välittäminen tekee minusta lopun, koska se tekee minut riittämättömäksi itselleni. En tiedä, onko se itsekästä, mutta joskus on tyydyttävä kompromisseihin. Minun kompromissini on välittää vähemmän, jotta jaksaisin elää niitä varten, joista välitän eniten. Kuulostaa lähes säälittävältä, tiedän. Tähän pisteeseen on kuitenkin tultu. Enkä ole varma, kuinka paljon pidemmälle jaksan, sillä rakkauden määrä on rajallinen, sinun rakkautesi määrä.

On mahdollista, että en vain luota tarpeeksi, mutta epäilen, ettei sinun rakkautesi riittäisi. Et sinä oikeasti haluaisi nähdä tätä puolta minusta, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa. Se en ole minä. Ei ole sinun silmissäsi koskaan ollut. Ymmärrän sen hyvin. Minäkään en haluaisi nähdä tätä puolta kenessäkään läheisessäni, sillä se olisi pelottavaa. Tiedän, kuinka synkkää kääntöpuolella voi olla, eikä sinne paista aurinko. Minun kääntöpuoleni on sitä paitsi ollut piilossa liian pitkään, karkeasti arvioituna 15 vuotta. Liian monta vuotta kenenkään käsiteltäväksi, enkä minä itsekään halua käsitellä sitä. Olen elänyt ne tunteet jo kerran, jotkut useammankin kerran ja tietyt niistä epäsäännöllisen säännöllisesti. En halua sitä enää, mutta silti se tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen. Olen varovaisen toiveikas, tai oikeastaan en, mutta haluaisin olla. Haluaisin uskoa, että ajan kanssa eläisin nämä tunteet uudestaan aina vain harvemmin ja harvemmin, kunnes lopulta en enää tuntisi niitä. En kuitenkaan todella usko niin. Tunnen itseni liian hyvin ja jokaisen kuluvan vuoden myötä huomaan, että sisimmässäni en ole muuttunut. Olen vain oppinut parempia keinoja piilottaa minut itseltäni. 

En ole tarpeeksi vanha ollakseni näin hajalla, mutta sitä minä silti olen. Olen enemmän rikki kuin koskaan aikaisemmin, vaikka sinä luulet korjanneesi minut. Et ymmärrä, ettet ole onnistunut uskottelemaan minulle, että minä riitän. Minä tiedän, etten kaikilta osin riitä. Siksi yritän olla joustava ja ajatella asioita objektiivisesti, luottaa rakkauteemme. Sinä et aina tee siitä kovin helppoa. Joskus sinä huomaamattasi isket minua riittämättömyyteni rätillä vasten kasvojani. Ennen olisin saattanut sanoa, että tiedän, ettet tee sitä tahallasi. Nykyään voin sanoa vain, että uskon niin. Riittämättömyyteni on tosi asia ja pääsääntöisesti olen hyväksynyt sen, vaikka sinä yrität väittää muuta. Se ei silti muuta sitä, etteikö se voisi satuttaa minua. Minä olen aina toivonut, että riittäisin jollekin sellaisena kuin olen. Luulin, että riitin sinulle, mutta siitä on jo kauan, kun huomasin olevani väärässä. Sinä et vain tiedä, kuinka kirkkaasti minä näen asian.

Kaikista pahinta on kuitenkin se, että joskus minä luulin, ihan todella luulin, että minusta tulisi joskus ihminen. Vielä aikuinen sellainen. Olen kuitenkin huomannut, että kipu pysyy samana. Itkeminen sattuu aina yhtä paljon ja toisinaan paljon enemmän, enkä edelleenkään voi puhua siitä kenellekään, joka ymmärtäisi. Ennen luulin, että jonain päivänä, olisi olemassa joku, joka ymmärtäisi. Luulin, että löytäisin ihmisen, jolle voin kertoa kaiken. Tähän ikään mennessä olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että loppujen lopuksi jokainen on yksin. Kukaan ei voi kertoa kenellekään kaikkea. Se satuttaa, mutta on samalla lohdullista. Ainakaan en ole yksin asian kanssa, sillä sama tilanne koskee kaikkia. Ihmiset pelkäävät itsensä puolesta liikaa voidakseen rakastaa niin paljon, että haluaisivat kuulla kaikki toistensa salaisuudet. Olen oppinut ymmärtämään, miksi salaisuudet ovat hyvä asia, vaikka loppujen lopuksi juuri ne tappavat meidät sisältä.

Tänään pelotan itseäni enemmän kuin yleensä. Tänään reuna on niin lähellä, että sitä on vaikea vastustaa. Tiedän, etten halua tehdä sitä sinulle enkä läheisilleni. Olen aina pitänyt sitä äärimmäisen itsekkäänä tekona ja olen aina osannut käsitellä omaa tuskaani paremmin kuin muiden. Muistan lapsuudestani ne illat, kun kuulin seinän läpi siskoni itkevän huoneessaan. Muistan, kuinka paljon halusin, että voisin ottaa hänen tuskansa omakseni, ettei hänen tarvitsisi kantaa sitä. Edelleen olen valmis taistelemaan molempien siskojeni puolesta, jos tarve niin vaatii, riipumatta siitä, kuinka paljon se minua satuttaa. He ovat olleet minun maailmani, vaikka en ole aina osannut arvostaa sitä. He ovat vaikuttaneet paljon siihen, että elän edelleen, vaikka eivät tiedäkään sitä.

Sinunkin takiasi minä elän. En halua tehdä sitä sinulle. Jos rakastat minua niin paljon kuin haluan uskoa, en halua, että joudut tuntemaan mitään sellaista, mitä hyppäämiseni saisi aikaan. Ikuiset kasvukipuni sattuvat ja toisinaan sinä olet syypää niihin. Siitä huolimatta en halua, että joudut kokemaan mitään vastaavaa. Hyppäämiseni jälkeen olisi pahempaa. Sinä olet kuitenkin hyvä ihminen, et ehkä aina minulle, mutta muille. Ajattelet aina sitä, minkä kuvittelet olevan muiden parasta. Se ei ehkä aina ole niin, mutta tarkoituksesi on aina hyvä. Siksi et edes ymmärtäisi tekoani. Et ymmärtäisi, mikä minuun sattuu ja kuinka paljon. Luultavasti kokisit, että syy on osittain sinun, ja jollain kieroutuneella tavalla toivoisinkin sitä. En kuitenkaan antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos tekisin sinulle niin. Eihän oikeasti ole sinun vikasi, että minä olen tällainen. Ei ole sinun vikasi, etten tiedä, mikä minussa on vikana.

Sanot usein, että rakastat, eikä minunlla ole oikeutta epäillä sitä. En kuitenkaan voi sulkea silmiäni siltä tosiasialta, että meidän rakkautemme on erilaista. Minun rakkauteni haluaa olla sokea sinun virheillesi ja sinun rakkautesi on valikoiva. Se rakastaa vain hyviä puoliani. Tiedän, ettei rakkauden määrää tai laatua kuulu vertailla, sillä siitä seuraa vain huonoja asioita. Silti minun on sanottava, että luulen rakastavani sinua enemmän kuin sinä minua. Siksi minuun myös sattuu enemmän. Enkä olisi ikinä uskonut, että rakkaus voi sattua näin paljon. Meidän välisessä rakkaudessamme sinä saat kaiken anteeksi ja minä en. Sitäkään ei saisi sanoa ääneen, sillä se ei kuulosta hyvältä, mutta en minä ole ennenkään pelännyt totuutta. Kokemukseni mukaan valheet satuttavat enenmmän. Totuuden kanssa minä voin elää, vaikka se olisikin raadollinen.

En voi sanoa, että aina ymmärtäisin sinua, sillä on tilanteita, joissa näin ei ole. Olen kuitenkin hyväksynyt sen ja sinut ja sinut sellaisena kuin olet. Joskus tuntuu, että minun kohdallani näin ei ole. Sinä et ehkä ole vielä hyväksynyt sitä, että minä olen, mitä minä olen. On mahdotonta saada vain hyviä puolia, koska huonot tulevat kaupan päälle. Minun huonot puoleni ovat kuitenkin ihan siedettäviä, ainakin uskoisin niin. Edellyttäen tietenkin, että niitä katsoo vain pinnalta, eikä kurkista liian syvälle. Pimeissä vesissä asuu rumia kaloja. Minun rumat kalani ovat sellaisia, ettet sinä ymmärrä niitä, vaikka joskus olen yrittänyt saada sinut vilkaisemaan niitä. Silti toivon toisinaan, että sinä näkisit ne ja hyväksyisit ne. Kohtaisit sen tosiasian, ettei minun akvaarioni ole mikään koralliriutta. Todellisuudessa on ehkä parempi näin. Jos tuntisit kaikki rumat kalat, saattaisin tuntua liian synkältä ihmiseltä. Nythän minä olen niin reipas ja positiivinen, eivätkä toisinaan synkät ajatukseni ole minun, ainakaan sinun sanojesi mukaan. Ei hätää, et ole ainut, etkä ensimmäinen, joka on sitä mieltä, etkä ehkä viimeinenkään. Olen kyllä tottunut, mutta se ei estänyt minua toivomasta, että tämä ihmissuhde olisi erilainen. Toivoin, että näkisimme toisemme sellaisina kuin olemme, emmekä sellaisina kuin muut meidät näkevät. Kai minun on pikku hiljaa alettava uskoa, ettei sellaisia ihmissuhteita ole. 

Toisaalta ymmärrän, että voi olla vaikea ymmärtää, miksi en toisinaan jaksa elää. Enimmäkseenhän meidän parisuhteemme toimii, enkä oikeastaan vaihtaisi sitä mihinkään. Meillä on loppujen lopuksi suhteellisen vähän yhteisiä ongelmia ja olen tyytyväinen elämääni. Saan tehdä asioita, joista pidän ja elää ihmisen kanssa, joka tekee minut onnelliseksi. Ei ole montaa asiaa, jotka haluaisin muuttaa, eivätkä ne harvatkaan ole liian isoja. Mikäänhän ei koskaan voi olla ihan täydellistä. Silti on edelleen ajan jaksoja, jotka tappavat minut, sisältä. On vaikea selittää sitä, miksi ei jaksaisi elää, kun sille ei varsinaisesti ole olemassa sellaista syytä, että edes minä osaisin nimetä sitä. Kuitenkin tieto siitä, että todennäköisesti elän vielä ainakin 50 vuotta, on toisinaan musertava. En yksinkertaisesti tiedä, miten jaksan, mutta todennäköisesti jaksan, koska olen jaksanut tähänkin asti, vaikka viimeiset 14 vuotta olenkin ajoittain tuntenut houkutusta luovuttaa. 

Ihmisillä on erilaisia syitä sille, miksi he luovuttavat. Minä en tiedä omaa syytäni sille, miksi haluaisin. Tiedän kuitenkin sen, että niin kauan kuin on elossa joku, jonka kuvittelen välittävän, en voi luovuttaa. En halua, että he joutuvat kohtaamaan minun rumia kalojani, mihin luovuttaminen heidät pakottaisi. Minun rumilukseni ovat kuitenkin minun ja luultavasti jokaisella on niitä tarpeeksi ihan omasta takaa. En minä sinullekaan voi olla vihainen siitä, ettet halua tutustua niihin. Tai en voisi, jos et olisi päättänyt, että kuitenkin on olemassa joku jonka rumat kalat haluat kohdata, mutta se en ole minä. Se sattuu kaikista eniten. Sinä tarvitset jonkun pelastettavan, mutta minua sinä et halua pelastaa. Vaikka tarkemmin ajateltuna tiedän, että se johtuu minusta. En halua tulla pelastetuksi, koska silloin sinä joutuisit kohtaamaan asioita, joita et halua nähdä, enkä minä halua sitä sinulle. Omasta tuskastani minä selviän oikein hyvin, useimmiten. Tuskasta, jota minun tuskani aiheuttaisi sinulle, en selviäisi.

Sisälläni velloo paljon määrittelemättömiä tunteita, jotka odottavat käsittelemistä. En kuitenkaan pääse niiden kanssa alkua pidemmälle, sillä en tiedä, mitä ne ovat. Enkä oikeastaan ole varma, haluanko tietää. Aloin kirjoittamaan vain siksi, että saisin ajan kulumaan. On turhauttavaa olla tekevinään töitä, kun edellytyksiä oikealle työnteolle ei ole, eikä kukaan jaksa enää kuunnella valitustani. Myönnän, että olen jo hieman luovuttanut. En ole niitä ihmisiä, jotka jaksavat jankuttaa asioista ja kinuta tietoa, vaikka ehkä pitäisi olla. Hirveän hankala tehdä töitä, kun kommunikointi ei toimi. En voi mitenkään tietää, mitä minun tulisi tehdä, kun minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä on jo tehty. Vastuualueet pitäisi määritellä selkeästi ja kommunikoinnin tulisi olla osa työnkuvaa, jotta asiat sujuisivat niin kuin niiden kuuluu. Tällä hetkellä mikään edellä mainituista asioista ei toteudu. Osittain se on minunkin vikani, sillä olen kyllästynyt yrittämään yksin. Jos toinen koko ajan tietoisesti jättää muut pimentoon, minua lakkaa kiinnostamasta. Oikea toimintamalli olisi tietysti kiinnostua sitäkin enemmän, jotta asiat alkaisivat toimia. En vain jaksa ja toivon, etten ole täällä enää montaa viikkoa. Ainakin saan kokeilla kommunikoimattomuutta jonkun toisen kanssa seuraavat pari viikkoa. Onhan sekin sentään jotakin, luulisin. 

Sinä luulet eläväsi mukavuusalueesi ulkopuolella, mutta todellisuudessa et elä. Ymmärrän, etteivät kaikki halua kiduttaa itseään asioilla, jotka eivät tunnu mukavilta, mutta toivoisin, että joskus näkisit, kuinka paljon minuun voi sattua. Tiedän, etten ole vieläkään kovin vanha, mutta minun sydämeni on kärsinyt paljon. Ei siksi, että olisi tapahtunut mitään suurta ja mullistavaa, vaan siksi, että se tuntee liikaa. Olen päästänyt sinut niin lähelle, että joskus haluaisin työntää sinut pois. En siksi, etten enää rakasta vaan siksi, etten halua sinun pettyvän minuun taas. Ethän sinä tiedä, miltä tuntuu, kun yrittää kaikkensa, eikä sekään riitä. Haluaisin vain luovuttaa, mutta sinä et edes nää tilanteessa ongelmaa. Ongelma ei ole se, että sinä pidät toisista naisita, ei se kiinnosta minua. Jos he ovat sinulle tärkeämpiä, minun on parempi olla ilman. Tulen kyllä toimeen yksin ja itseni kanssa, olen tullut ennenkin. Ei se kivutonta ole, mutta ei ole parisuhdekaan. Häpeäkseni on myönnettävä kuvitelleeni, että parisuhde on tie autuuteen. Se on kaikkea muuta. Parhaimmillaan parisuhde voi olla paratiisi maan päällä ja pahimmillaan helvetti. Monien mielestä minulla ei ole oikeutta sanoa niin, sillä monella muulla on niin paljon huonompi parisuhde. Tiedän, että minun kuuluisi olla vain onnellinen. Se ei kuitenkaan tee minun oloani yhtään helpommaksi, sillä tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla kiitollinen siitä, mitä minulla on. Osaan vain valittaa asioista, jotka ovat mielestäni huonosti. 

Olen tietoisesti luopunut monista asioita takiasi ja joustan parhaani mukaan. Sinä näet asiat kuitenkin eri tavalla. Omasta mielestäsi sinä olet pelastanut minut. Osittain se on totta ja olet saanut näkemään monia asioita sellaisessa valossa, jollaisessa en olisi voinut kuvitella näkeväni niitä. Olisin kuitenkin voinut olla onnellinen myös toisenlaisessa elämässä, nimittäin siinä, josta koit pelastaneesi minut. Siinä elämässä ihmiset rakastivat minua pyytettömästi, vaikka minä en ollenkaan olisi ansainnut sitä. Siinä elämässä sain anteeksi sen, etten ole täydellinen, vaikka aina yritinkin olla. Sinä sen sijaan annat kyllä anteeksi, muttet osaa unohtaa. Et ainakaan minun virheitäni. Omasi kylläkin unohdat, sillä minä en ole alleviivaamassa niitä punakynällä. Minähän unohdan ne aina seuraavaan kertaa asti. Rakkaudestasi minuun minä jo mainitsinkin. Uskon, että uskot rakastavasi, muttet ole ehkä päättänyt rakastaa kaikesta huolimatta. Olet valmis jättämään minut, mikäli sattuu jotain, mikä pilaa kuvitelmasi, joista en usein edes tiedä, mitä ne ovat. Minä olen alusta asti päättänyt, että mikäli kelpaan loppuun asti, niin tässä minä olen. Eikä se johdu siitä, että haluaisin todistaa jotakin, eikä siitä, että hyötyisin sinusta niin paljon. Monesti yksin eläminen olisi paljon helpompaa henkisesti, ei ehkä niinkään fyysisesti. Se johtuu siitä, että minä rakastan sinua kaikesta huolimatta.

Toivon, että huomenna tämä päivä tuntuu vain yhdeltä aallonpohjalta, jonka jälkeen pienetkin asiat tekevät minut onnelliseksi. Sellaiset arkipäiväisetkin asiat; halaaminen ja pussaaminen. Se, että voimme olla lähekkäin. Ikäväkseni olen joutunut huomaamaan, että jokaisen myrskyn jälkeen minun on vaikeampi luottaa siihen, ettei tyynen pinnan alla muhi toinen edellistä isompi myrsky. Olisin halunnut sopia asiat ennen kuin menit nukkumaan, mutta tiedän, että se on liikaa vaadittu, sillä eihän se ole ikinä kuulunut tapoihisi. Minä itken tämän yön, olen surullinen huomenna ja ehkä illalla sovimme. Tosin sanoen vasta silloin sinä suostut puhumaan asiasta, kun minä haluaisin jo unohtaa. Siihen asti hiivin varpaillani, enkä enää edes tiedä, mitä toivoa. Joskus jaksoin vielä toivoa, että asiat muuttisivat ajan kanssa, mutta eivät ne muutu. Tämän tien minä olen valinnut ja aion olla sille uskollinen niin kauan kuin löydän siltä enemmän onnea kuin surua. Viime aikoina vaaka on tuntunut kallistuvan liikaa väärään suuntaan, mutta toivon meille iloisempia aikoja. Pelkään kuitenkin, ettet sinä halua tottua nykytilanteeseemme ja löydät jotain, mikä tuntuu ainakin hetken paremmalta. Ei se mitään, olen minä ainakin alitajuisesti aina ollut varautunut siihen. En vain usko, että on helppoa lopettaa rakastamista. 

En enää edes tiedä, miten voisin esittää asiani sinulle. Ennen kuin oli meitä, minä toin mielestäni selkeästi ilmi sen, että olen miljoonan palan palapeli, eivätkä kaikki palat välttämättä ole tallella. Ehkä sinä uskoit silloin, että voit koota minut. Löydät puuttuvat palat, ja saat kaikki palat nätisti paikoilleen. Että minusta tulisi oivallinen pikkuavovaimo. Nyt kun luulet, että olet jo hyvällä mallilla tämän palapelin kanssa, olisi julmaa näyttää totuus. Sitä mukaan kun sinä saat paloja paikoilleen yhteen kohtaan, niitä tippuu toisesta kohdasta. Jos osoittaisin sen, pettyisit minuun. Uskoisit minun valehdelleen sinulle, kun asiat toisinaan ovat hyvin, kun toisinaan vaikutan kokonaiselta. Enkä voi syyttää sinua siitäkään, koska ainut, josta kaikki vika loppujen lopuksi löytyy, olen minä. Minä olen antanut sinun ymmärtää, että kaikki alkaa pikku hiljaa olla paikoillaan, mikä toisinaan pitääkin paikkansa. Minä en vain ole ikinä kertonut sinulle siitä takapakista, mikä joskus vain tapahtuu. Enkä minä voi sille mitään. On liian paljon asioita, joita en ole käsitellyt. Liian paljon asioita, joita tuskin tulen koskaan käsittelemään. Jos pystyisin, kävisin ne läpi, jotta voisin elää niiden kanssa. On kuitenkin liikaa kysymyksiä, joihin ei koskaan tule olemaan vastauksia. Liian paljon avoimia loppuja ja liian paljon solmittavia langanpäitä.

Totuus on, että menee ihan hyvin. Ainakin se on se totuus, minkä minä esitän kaikille, jotka vointiani sattuvat kysymään. Enhän minä voi kertoa sitä oikeaa totuutta. Sitä, että vaikka ulospäin kaikki on enemmän kuin hienosti, minä olen niin iso sotku, ettei minua voi siivota. Ei sitä kukaan uskoisi, enkä voisi tehdä sitä heille. En niille kavereille, joiden kanssa olen taistellut läpi teiniangstin, ja joilla on todellinen syy sanoa, etteivät asiat ole aivan kohdallaan. Se ei olisi oikein. Ei heitä kohtaan. Sitä paitsi en halua mitään enempää kuin sitä, että he saisivat asiansa järjestykseen. Enkä halua sitä siksi, että silloin olisin oikeutettu avautumaan päässäni asuvista möröistä. Haluan sitä siksi, että he ansaitsevat sen. He ansaitsevat sen enemmän kuin minä.

Tuntuu tyhjältä hokea hyvää uutta vuotta. Toivon tietysti, että kaikkien seuraava vuosi on parempi kuin edellinen. Omalta kohdaltani en vain usko siihen. En etenkään tällaisen alun jälkeen. Miten vuosi, joka alkaa näin, voi päättyä yhtään sen paremmin? Etenkin kun tiedän, että vuoden päästä minun tulisi olla vielä enemmän vastuullinen aikuinen kuin nyt. Enkä koe olevani vastuullinen aikuinen millään muotoa. En usko, että pystyn vuodessa kasvamaan enenmmän kuin parissa kymmenessä vuodessa. En usko, että kukaan pystyy korjaamaan parin kymmenen vuoden rappeutumista vuodessa. Enkä usko, että minulla on tulevalle vuodelle sen suurempia tavoitteita, kuin säilyä hengissä ja voida nauraa edes satunnaisesti jollekin muullekin kuin omalle tyhmyydelleni. Ei kovin kummoisia tavoitteita, ja minkään sortin lupauksia en mene tekemään. En aio kaivaa sitä kuoppaa itselleni. En nyt.

Joten sen sijaan, että olisin ulkona katsomassa ilotulitusta ja nauttimassa siitä kaikilla aisteillani kirjoitan uuden vuoden valitusvirttä silmät turvoksissa ja räkäposkella. Toivon, ettei tapani aloittaa tämä vuosi ole ennuste sille, miten tulen lopettamaan tämän vuoden. Jos loppu kuitenkaan ei ole alkua parempi, toivon, että edes niiden välille on mahtunut paljon iloitsemisen aihetta. Mikäli en voi iloita itseni puolesta, toivon, että voin iloita edes muiden puolesta.

Parempaa uutta vuotta 2018!

Pahinta on, että aloitin tämän kirjoittamisen vuosi sitten. Vuosi sitten olisin halunnut avautua tästä aiheesta, mutta lopulta halusin vain unohtaa yhden heistä. Hänhän minut alunperin sai ajattelemaan koko asiaa. Olen kuitenkin taas törmännyt yhteen heistä ja ajattelen häntä tahtomattani. Siksi minun on kenties kirjotettava tämä loppuun, jotta saan ajatukseni taas järjestykseen.

Kun näin hänet ensimmäisen kerran, olin varma, että, mitä kauempana pysyisin hänestä, sitä paremmin tulisin selviämään. Olin oikeassa, vaikka en onnistunutkaan pitämään sitä etäisyyttä, mikä olisi ollut ihanteellinen. Sen takia myös selviämiseni jäi kyseenalaiseksi. Olen saanut huomata, että huolimatta siitä, kuinka kovasti yritän häntä inhota, olen alkanut pitää hänestä. En sillä tavalla kuin pidetään ihmisistä, joihin ihastutaan, mutta tavalla, jolla en halua pitää ihmisistä. On helpompaa, kun ei pidä kenestäkään. Silloin ei tarvitse pettyä keneenkään. Siksi olenkin pyrkinyt puhumaan hänestä mahdollisimman vähän ja mahdollisimman negatiivisessa valossa. Sen seuraksena olen huomannut puolustelevani häntä ihmisille, jotka ottavat esille hänen huonot puolensa. Pahinta on, että haluaisin hänen pitävän minusta tai edes arvostavan työpanostani. Haluaisin, että olisimme tasavertaisia. Sitä tuskin tulee tapahtumaan.

Olen onnellinen, ettei minun tarvitse tulla toimeen hänen kanssaan enää kauaa vain viikko. Siinäkin on jo viisi päivää liikaa. Haluan, että pystyn unohtamaan ihmiset silloin, kun itse sitä halua, eli mahdollisimman pian. Pahinta on kuitenkin se, että en voi tuudittautua siihen turvallisuuden tunteeseen, etten enää ikinä törmäisi häneen. Parhaassa ja pahimmassa mahdollisessa tilanteessa näemme taas vuoden päästä. En tiedä, toivonko sitä.

Hänenkaltaisensa, heidänlaisensa, ihmiset hämmentävät minua. He saavat minut kyseenalaistamaan ajatukset, joista olin aikaisemmin varma. He saavat minut näyttämään pahimmat puoleni sen sijaan, että osaisin käyttäytyä. Jostain syystä heidän seurassaan olen liikaa oma itseni. He pääsevät kuoreni lävitse ja saavat minut näyttämään juuri niin typerältä kuin miltä minusta tuntuu. Ei se heidän vikansa ole, enkä syytä heitä siitä, että heidän seuransa saa minut tuntemaan oloni aseista riisutuksi. Ihan kuin he näkisivät liikaa. He eivät kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka juoruilevat selkäsi takana. He ovat niitä ihmisiä, jotka tietävät enemmän kuin mitä heidän luulee tietävän. Jutellessaan heidän kanssaan usein hämmästyy, mistä he ovat kuulleet kaikki tietämänsä asiat. Sen takia erehdyn joskus kuvittelemaan, että heitä kiinnostaa se, mitä heille sanoo. Eihän se kuitenkaan aina pidä paikkaansa. Hekin ovat vain ihmisiä.

Kaikesta huolimatta en ole oppinut käsittelemään heitä. He saavat minussa esiin ne piirteet, jotka yleensä pyrin ja onnistun piilottamaan. En osaa suhtautua heihin muuta kuin ristiriitaisin tuntein. Haluaisin samaan aikaan tuntea heidät mahdollisimman hyvin ja pitää heidät mahdollisimman kaukana itsestäni. Hän ja hänenkaltaisensa, heidänlaisensa ovat liian hämmentäviä ihmisiä minun elämääni. Olen hädin tuskin päässyt selville niistä ihmisistä, jotka ovat selkeästi joko tai. Ei voi vaatia, että pääsisin selville vielä heistäkin. En ainakaan tässä ajassa, mikä minulle on annettu. Ehkä jossakin vaiheessa, kun alan olla enemmän selvillä myös itsestäni. Siihen asti täytyy yrittää selvitä niillä eväillä, mitkä on annettu.

Olen yrittänyt paljon, enkä tiedä, miksi se kaikki on mennyt hukkaan. Miksi jotkut voivat menestyä elämässä ja  esteratsastuksessa yhdellä silmällä ja minä en selviä mistään, vaikka minulla olisi kymmenen silmää? En edes vaadi itseltäni liikoja. Haluaisin vain olla onnellinen, ainakin suurimman osan ajasta, etenkin vapaa-ajasta. Haluaisin olla vapaa tuskasta. En edes haluaisi tietää, miltä tuntuu, kun sydän menee mykkyrälle ja toivoo voivansa lakata lyömästä. Voisinko ulkoistaa negatiiviset tuntemukset? Voisiko joku tuntea ne puolestani, ettei minun tarvitsisi?

En haluaisi riidellä kanssasi. Emmehän me oikeastaan riitele. Sinä mökötät ja minä mietin, milloin voin lakata elämästä, jottei minun tarvitsisi tuntea tuskaa siitä, että loukkasin sinua. Etenkään, kun en ymmärrä, miksi. Miksi sinua on niin vaikea miellyttää? Vai olenko se vain minä. Oletko koskaan miettinyt, että jonkun muun kanssa olisit onnellisempi? Minä olen ja uskon, että sinun kannattaisi jättää minut. Etsiä itsellesi joku muu. Joku sellainen, joka on kaikkea sitä, mitä minä en; kokonainen. Sellaisen ihmisen kanssa sinä voisit olla onnellinen. Voisitte olla onnellisia yhdessä. Minua kun ei ole luotu onnelliseen elämään. Mistä minä silloin kirjoittaisin?

Sinä sanot, ettet pelkää, että mökötyshetket, vaikuttavat meihin. Sanot, että tiedät, että ne on vain hetkiä ja tunteita, jotka pitää käydä läpi, jotta voi jatkaa eteenpäin. Eivät ne vaikuta siihen, että rakastamme toisiamme. Minä en vain tiedä, rakastatko minua niin kuin minä sinua. On helppo sano, että rakastaa, silloin kun kaikki menee hyvin. Minä pelkään aina mökötyshetkenä, että sinä ilmoitat sen pääteeksi, että minun täytyy muuttaa muualle. En pelkää sitä siksi, etten luottaisi sinuun tai uskoisi sanojasi. Pelkään sitä siksi, etten usko itseeni. En usko, että minussa on mitään sellaista, mikä saa sinut jaksamaan minua. Minähän en tunnu tekeväni useinkaan asioita oikein. 90 prosenttia ajasta teen kaiken väärin tai ainakin eri tavalla kuin olisi toivottavaa. 

Ymmärrän nykyään hyvin ihmisiä, jotka satuttavat itseään fyysisesti. Ennen en ymmärtänyt. Minäkin varmaan tekisin niin, ellen nukkuisi alasti. En haluaisi, että kukaan saisi tietää siitä. Silloin olisin säälittävä omasta mielestäni. Ei omaa tuskaansa pidä näyttää. Se pitää kärsiä hiljaa ja kiltisti. Ei sillä saa vaivata toisia. Niin minä olen ymmärtänyt. Ainut heikkouteni sen suhteen on kirjoittaminen. Se pitää minut sen verran tolkuissani, että olen edelleen täällä. Onnekseni kukaan ei lue kirjoituksiani, joten en riko kovin paljoa itseäni vastaan. En vain ymmärrä, mikä tarkoitus minun elämälläni on. Toisinaan tuntuu, että kaikki olisi paremmin ilman minua, mutta ehkä se on itseriittoista. Enhän minä ole niin tärkeä, en edes sinulle. 

Olen kieriskellyt tuskassani epäsäännöllisen säännöllisesti melkein vuosikymmenen, eikä kukaan ole vieläkään oppinut näkemään sitä. Ei, vaikka yritin tehdä sen näkyväksi. Lukiossa minä kirjoitin sensuroimattomia vastauksia äidinkielen tehtäviin. Ainut, mitä siitä sain, olivat hyvät arvosanat ja kommentit siitä, kuinka pelottavia tekstini ovat. Totuus pelottaa ihmisiä. Se, että me kaikki, emme elä onnellisessa kuplassa, vaikka meillä taustamme puolesta olisi edellytykset siihen. Osa meistä kasvaa kieroon, enemmän tai vähemmän. Se on kuitenkin hyväksyttävämäpää tietyissä olosuhteissa, jotka eivät ole niitä, mistä minä tulen. Se saattaa olla syy sille, miksi ihmiset sulkevat silmänsä. En haluaisi syyllistää ketään, mutta sinäkään, et näe tuskaani. Olet lukenut blogini sellaisena kuin se oli kolme vuotta sitten. Sinunkin ainut reaktiosi oli kehua kirjoitustaitoani ja sanoa, että kaikilla meillä on joskus kurjaa. Toisaalta sinä et tiedä, että blogi on yhä edelleen olemassa, enkä osaa kirjottaa yhtään valoisammin kuin silloinkaan.

Sinä luulet, että minä olen muuttunut. Minäkin uskon niin joskus. Totuus, jota emme halua kumpikaan nähdä, on kuitenkin se, että minä tulen aina olemaan tällainen. Haikailen onnellisuuden perään, mutta kun olen saavuttamaisillani sen ahdistun. Eikä ahdistuminen tiedä ikinä hyvää. Se ajaa minut tekemään asioita, joita tulen katumaan. Sen jälkeen olen taas kaikkea muuta kuin onnellinen. Siinä tilassa minä osaan elää. Ei sillä, etteikö sekin ahdistaisi, mutta se on sentään tuttua ahdistusta. Sitä jota olen tuntenut niin kauan, etten osaa lopettaa.