Ollako vai eiko olla? Nimittäin rehellinen. 

Minä yritin olla. Kerroin kaunistelematta siitä kaikesta. Siitä, miksi niin usein päätän olla olematta rehellinen. Nyt joudun itkemään katkeria kyyneleitä, sillä monen tunnin työ valui hukkaan. Yksi näppäilyvirhe kadotti koko rehellisyyden puuskani bittiavaruuteen ja toukokuunkin blogi-merkinnät supistuvat siihen yhteen kunnolliseen, jäsenneltyyn ja edes jossain määrin järjelliseen. Ehkä jonain päivänä, kun istun taas yksin kotona ja ympäristön vaatimukset kasautuvat harteilleni saan uuden rehellisyyden puuskan. Silloin ehkä onnistun olemaan tekemättä virheitä ja minulla on tarpeeksi aikaa muotoilla sieluni syvimmät tunnot ymmärrettävään muotoon. Valuttaa ne kyynelten muodossa sormilleni, jotka tanssivat sadetanssia tietokoneeni näppäimistöllä. 

Hetken ovet olivat avoinna aivan kuten kolme vuotta aikaisemminkin. Minä en kuitenkaan välittänyt niistä, sillä ikkunasta näin aivan tarpeeksi, tarpeeksi liikaa. Niin ainakin luulin. Nyt tuntuu siltä kuin olisin lukittuna pyöreään huoneeseen. Tulen hulluksi etsiessäni turvallista nurkkaa, johon käpertyä. En kuitenkaan voi lakata etsimästä, sillä istumalla keskelle huonetta jäisin muiden jalkoihin. Tallautuisin niiden jalkojen alle, jotka ryntäilevät huoneen lävitse ehtiäkseen omista ovistaan, ennen kuin ne sulkeutuvat. Eihän kukaan halua tehdä sitä samaa virhettä, johon minä sorruin. Uurastaa tehdäkseen unelmista harhan, joka estää näkemästä. Se estää ymmärtämästä, että elämäni on tässä ja nyt, ainakin sen pitäisi olla. En kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä. Odotan aina vain parempaa huomista, jota ei koskaan tule. Ei tule, enhän minä anna sille edes mahdollisuutta. 

Lukkiutuneet ovet edessäni ja poltetut sillat takanani saavat minut tuntemaan itseni eksyneeksi. Eksynyt olo tekee minut hulluksi. Voiko pyöreään huoneeseen eksyä? Järkeni sanoo, ettei se ole mahdollista. Ei ole mahdollista eksyä ympäristöön, jonka tuntee kuin omat taskunsa ja näkee vaikkei tuntisikaan. Jostain syystä olen silti eksynyt. Tarvitsisin  kompassin ja kartan löytääkseni takaisin sinne, missä elämääni eletään. Kukaan ei kuitenkaan huomaa, että minut on lukittu pyöreään vankilaan, joka oikeastaan on elämäni. He eivät huomaa, etten osaa ilman apua, enkä löydä perille ilman taluttajaa. Heidän mielestään on itsestäänselvyys, että osaan ominnokkineni. Enhän ole ennenkään pyytänyt apua. 

Nyt minä kuitenkin tarvitsisin apua. Haluaisin ohjeet, jotka opettaisivat elämään. Ohjeet, jotka neuvoisivat, miten tulisi elää. Enhän ole ikinä osannut elää elämääni oikein; en kenenkään mielestä. 

Ristiriitaiset tunteet vellovat sisälläni. Ne kilpailevat toisiaan vastaan ja yrittävät vakuuttaa minut siitä, että ovat oikeita. On kuitenkin vaikeaa uskoa niitä, sillä ristiriidat lietsovat ahdistusta, joka kasvaa pikku hiljaa ja lähes huomaamatta. Olisi helpompaa, jos voisin unohtaa ja lakata vatvomasta asioita. Silloin ahdistus lakkaisi kasvamasta. Se kuihtuisi kuin kukka, joka unohdetaan kastella, eikä se saisi voimaa lannoitteesta, jona ristiriitaiset tunteet ja ajatukset toimivat. Se näivettyisi ja kuolisi pois, eikä kietoutuisi mieleeni köynnöksen tavoin.

Tahtomattani minä kuitenkin kastelen ahdistuksen ohdakkeita, jotka levittäytyvät mieleni pelloile tuhoten viattoman viljan. Vatvon asioita, joihin en voi vaikuttaa; en ainakaan tällä hetkellä. Odotan odottamasta päästyäni, vaikka hetki, jota elän on juuri se, mitä aikaisemmin odotin. En osaa tarttua hetkeen, sillä mieleni ohdakepelto kukoistaa purppuranpunaisena. Se saa mieleni vereslihalle; odottamaan parantavaa kosketusta tai rikkaruohomyrkkyä, joka tuhoaisi ohdakkeet. 

Asioita ei paranna se, etteivät muut ymmärrä, että mieleni kasvaa rikkaruohoa ja sydämeni on kiviraunio mieleni ohdaketarhassa. He eivät voi nähdä, että todellisuudessa olen hallitsemattomasta kauneudestani huolimatta vailla kaitsijaa. Tarvitsisin jonkun, joka pistäisi asiat järjestykseen ja kertoisi, mitä tehdä. Haluaisin, että vierelläni olisi joku, joka tekisin tärkeimmät päätökset puolestani jättäen minulle kuitenkin illuusion siitä, että voin vaikuttaa. Minulle riittäisi, jos saisin päättää ostanko kaupasta Valion vai Ingmannin maitoa. Silloin tuntisin hallitsevani tilanteen; luulisin olevani kartalla. Todellisuudessa se olisi kuitenkin joku muu, joka kitkisi ohdakkeita mielestäni, jotta viljalle jäisi tilaa kasvaa. Todellisuudessa se en sillon olisi minä, joka rakentaisi tiilitalon raunioiden tilalle. Olisin kuitenkin onnellinen, jos joku haluaisi auttaa minua pitämään kiinni harhasta, joka tekee elämästäni turvallista. Harhasta, joka on elintärkeä minulle, vaikka muut pitävätkin sitä kypsymättömyytenä. Heidän mielestään se osoittaa vain sen, etten vieläkään ole tarpeeksi vanha kasvaakseni aikuiseksi. 

Ihmiset ympärilläni eivät ymmärrä, että se, mitä he näkevät, en ole minä. Se on yhtälailla illuusiota kuin se illuusio, jota minä haluaisin ylläpitää säilyäkseni hengissä. He vain luulevat, että se on todellista, sillä he näkevät sen. He voivat nähdä sen miltä näytä ja kuulla ne sanat, joita suuni puhuu, vaikka se ei olisikaan totta. Suuni ei useinkaan puhu totta, sillä se ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja värittää asioita haluamallaan tavalla. Mieluiten se tekee niistä kaikista ruusunpunaista unelmaa saadakseen kaiken vaikuttamaan paremmalta, tai vähintäänkin hyvältä. 

Olisi helpompaa, jos ihmiset todella näkisivät sen, mikä olen. Enhän minä ole se nätti ja iloinen tyttö, jota he katselevat liiankin uteliaina, elleivät ole liian kateellisia ollakseen kiinnostuneita. En minä halua varastaa lähes ainoan ystäväni ihastusta, mutta en voi sille mitään, jos hänen laseissaan on väärät vahvuudet. Enkä minä ole nätti ja iloinen. Olen lihava, ruma ja itkuinen; aina hajalla. Jos joku vain joskus suostuisi näkemään minussa minut, hän ymmärtäisi, että jonain päivänä minusta voi tulla sellainen kuin ihmiset ajattelevat. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu katsomaan niin tarkasti, sillä on helpompaa, jos näkee vain sen, mitä haluaa.

Nämä ristiriidat saavat minut väkisin ajattelemaan Sinua. En tiedä, mikä saa minut kuvittelemaan, että sinulla olisi viidakkoveitsi, jonka avulla pystyisit raivaamaan tiesi ahdistukseni lävitse. Niin minä kuitenkin kuvittelen, ainakin toivon toisinaan. Toivon, että Sinä voisit vihdoin saada minut tajuamaan, että elämä on kaiken tämän arvoista. Tiedänhän minä sen, ettet Sinä ole ihmemies, mutta en minäkään ole prinsessa. Toivoisin kuitenkin, että yhdessä me voisimme olla enemmän. Minun toiveissani vain tuppaa olemaan se ongelma, etteivät ne toteudu ikinä.

Oletko jo kuullut, että jätin sinut. Kirjoitin sinut paperille ja hylkäsin koulun liikuntasaliin. Nyt sinut unohdetaan kahdeksi vuodeksi ja sen jälkeen hävitetään. Sellaisen kohtalon minä sinulle määräsin, vaikkei oikeastaan ollut tarkoitus. Oikeastaan minun ei edes pitänyt ajatella sinua niin kuin ei nytkään. Minun piti kirjoittaa siitä, miten vaikeaa on olla välittämättä ja samalla välittää liikaa, vääristä ihmisistä. En kuitenkaan tehnyt niin. En kirjoittanut siitä, mistä olisin halunnut, sillä kirjoitin sinusta. Sinusta ja minusta, mutten meistä. Tulinhan siihen tulokseen, että yhdessä olemme korkeammanasteen yhtälö, jolla ei ole juuria. Ei yhden yhtäkään ratkaisua. Me kompastumme omaan mahdottomuuteemme. Siksi kai me emme olekaan me. Ainoastaan sinä ja minä.

Sinun sijastasi minun pitäisi ajatella muita asioita, tärkeämpiä asioita. Sellaisia asioita, jotka vaikuttavat konkreettisesti minun elämääni. Niitä minun tulisi ajatella. Vai voiko kukaan oikeastaan sanoa, mitä minun pitäisi ajatella? Suomessahan kansalaisilla on paljon vapauksia, joten eikö minulla ole oikeus ajatella juuri sitä, mitä haluan. Tai toisaalta olla ajattelematta, jos niin haluan. Eri asia sitten haluanko? 

Minulla olisi paljon kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen. En vain tiedä keltä kysyä. Luulen, ettei kukaan osaa vastat niihin sen paremmin kuin minäkään. En vain jaksaisi ruotia niitä, sillä ne tulevat liian lähelle. Ne ovat liian henkilökohtaisia ja koskettavat asioita, joita en halua myöntää minussa olevan. Ne asiat nimittäin tekevät minusta heikon ja avuttoman; ne tekevät minusta ihmisen. En halua olla heikko sen puoleen kuin avutonkaan, mutta on asioita, joiden edessä tuntee oman mitättömyytensä. Ne ovat asioita, joiden selittäminen ei onnistu tiedemiehiltäkään. Ja heidän sentään pitäisi olla jotakin. 

Ehkä jonain päivänä kuitenkin mietin asioita tarkemmin, syvennyn siihen, mikä on oleellista. Ehkä minä sinä samana päivänä ymmärrän, miksi asiat toisinaan menevät eri tavalla kuin haluaisin. Ehkä se on päivä, jona kohtaan jonkun viisaan, jolta uskallan kysyä. Ehkä hyväntahtoinen vanhus, jonka elämänkokemus on satakertaa omani veroinen, tulee luokseni ja näkee lävitseni. Ehkä hän kysyy minulta, miksi en halua olla ihminen. Ehkä hän kertoo minulle, että on oikeastaan vahvuutta olla heikko. On vahvuutta hyväksyä inhimillisyytensä. Ehkä minä silloin ymmärrä, ettei minunkaan tarvitse yrittää olla parempi kuin olen; ei tarvitse olla täydellinen kelvatakseen. Ehkä minä sinä päivänä löydän itseni ja ymmärrän, etteivät kaikki kyyneleeni olletkaan turhia. Ehkä minä silloin ymmärrän, että hyvät sydämet särkyvät herkimmin. Ehkä se on se päivä, kun Sinäkin ymmärrät, mitä oikeasti merkitset minulle. Ehkä minä tulen silloin onnelliseksi. Ehkä. 

Ehkä sellaista päivää ei tulekaan. 

Tumma yötaivas on pilvessä. Valkoiset lumihiutaleet putoilevat verkkaisesti kohti maata. Niillä ei ole kiire mihinkään. Onhan koko yö aikaa haudata maailma pehmeään lumivaippaan, joka saa kaiken näyttämään kauniilta, puhtaalta. Valkoiset tähdet piilottavat rumat yksityiskohdat alleen ja nauravat ilkikurisesti voidessaan huijata ihmisiä. Ne uskottelevat kaikille, että pahuus on pyyhitty pois. Enää ei ole olemassa onnettomuutta tai ilkeitä ajatuksia. On vain puhdasta ja kaunista, virheetöntä.

Aamulla katsoessaan ulos ikkunasta saattaa langeta ansaan. Voi joutua sen lapsellisen riemun valtaan, joka täyttää jokaisen, kun ensilumi syleilee maata. Se ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä todellisuus työnnetään syliin lumikolalla. Lapsellinen riemu on sulanut synkkien ajatusten hornankattilassa, minun mielessäni. Se maisema, jota ennen rakastin, on muuttunut vihollisekseni. Enää korkeat kinokset eivät ole toinen todellisuus, jonne saisin paeta mielikuvitukseni turvin. Ne ovat rakentuneet suuriksi vuoriksi, jotka minun on ylitettävä vain päästäkseni sinne, minne en todellakaan halua. 

On ikävä. Sinua. 

 On asioita, joille ei yksinkertaisesti vain voi tehdä mitään. Asioita, joihin ihminen ei pysty vaikuttamaan. Myrsky tulee, jos on tullakseen, ja lumi tulee ajallaan. On aina tullut, eikä siihen voi vaikuttaa. Ei auta, vaikka kuinka haluaisi. Se ei muuta tilannetta miksikään. On vain ymmärrettävä, että on tyydyttävä valitsevaan tilanteeseen tai vain oltava välittämättä siitä. Toisinaan minusta tuntuu, että tunteeni ovat samanlaisia. Tulevat ja menevät kysymättä minulta mitään. Eivät ne anna minulle mahdollisuutta valita, olenko iloinen vain surullinen. Minä vain olen, mitä olen, enkä voi itse vaikuttaa asiaan, vaikka haluaisin. Voisin soveltaa tunteisiini samaa logiikkaa kuin ihmiset ovat kautta aikojen soveltaneet luonnonvoimiin. En vain tiedä toimisiko se. Olisiko se kestävä ratkaisu, että lakkaisin välittämästä siitä, mitä tunnen, ja vain hyväksyisin kaiken sellaisena kuin se tulee?

En usko, että ongelmaani on olemassa kestävää ratkaisua. Siihen on tuskin minkäänlaista ratkaisua. On niin vaikeaa olla välittämättä, vaikka osaankin sen paremmin kuin monet muut. On hyvin helppoa sivuuttaa ilkeät sanat ja arvostelevat katseet olankohautuksella, ja ajatella, etteivät ne merkitse mitään. On hyvin helppoa luottaa itseensä ja olla välittämättä siitä tunteesta, jonka muut ihmiset saavat aikaan minussa. Kaikki tämä on helppoa, koska olen niin tottunut siihen. Olen tehnyt sitä koko elämäni, ainakin viimeiset 12 vuotta, jotka olen istunut elinkautistani koulunpenkillä. Olen rakentanut ympärilleni kuoren, jota ilkeät sanat ja pilkka eivät läpäise. Olen ollut välittämättä; lakannut välittämästä. 

Suurista luuloistani huolimatta kuoreni ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin paksu kuin sen olisi tarvinnut olla. Todellisuudessa ilkeät sanat ja iva ovat kaivautuneet kuoreni halkeamiin ja jääneet sinne muhimaan. Ne ovat olleet kuin bakteereja, jotka ovat tulehduttaneet haavan. Nyt ne ovat halkaiseet minun kuoreni. Enää sitä ei ole. Nyt seison alastomana maailman kylmässä tuulessa, joka korjaa kyyneleeni mukaansa. Edellisen minäni sirpaleet lojuvat jaloissani, enkä minä osaa olla astumatta niihin. Kävelen niiden ylitse kivun sokaistessa silmäni kyynelillä. Ne uppoavat jalkapohjiini, koteloituvat kehooni, eivätkä anna minun unohtaa. Ne muistuttavat minua ikuisesti siitä, minkä olin päättänyt unohtaa. Siitä, mistä en koskaan aikaisemmin välittänyt. Ilman suojaa ja turvaa, kuorta, joka erotti minut ja pahan maailman, olen yksin. Olen vereslihalla, ja sydämeni kysyy minulta, miksi siihen sattuu niin kamalasti. Enkä minä osaa vastata, enhän minäkään tiennyt, että välittäminen satuttaa eniten. 

Olisi helppoa, jos yhä edelleen, voisin olla välittämättä kaikesta: elämästä, ihmisistä, sinusta. En kuitenkaan osaa, en pysty. Se ei onnistu, vaikka kuinka yritän. Elämä on osa minua ja ihmiset osa elämää, joten en voi olla välittämättä. Miten voisinkaan? Kuoreni on murentunut ja sokaistunet silmäni auttavat minua näkemään sydämelläni, joka ei vielä ymmärrä, mikä tämä uusi tunne on. Ei se ymmärrä, että haluamalla hyvää, välittämällä, jopa rakastamalla, satuttaa vain itseään. Niin naiivi ja hyväntahtoinen on sydämeni, ei vieläkään tarpeeksi karaistunut. Se luulee, että sinä aiot pelastaa sen ja korjata minut. Liimata palani yhteen ja tehdä minusta ehjän.  

Jos sinä olisi suojelusenkeli, sinulla olisi siivet. Jos sinä olisit supersankari, sinulla olisi supervoimia. Jos sinä aikoisit omella haavani, olisit opeskellut lääkäriksi. Et kuitenkaan ole, et sinnepäinkään. Ainut mitä sinä osaa, on rakennusten anatomia, mutta suotakoot se anteeksi sinulle. Sinähän olet ihminen, vain ihminen. Yhtä haavoittuvainen kuin kuka tahansa muukin. Ei ole helppoa olla yksi muista, etenkin jos asuu kaukana. Ehkä sinun on jopa vaikea hyväksyä se totuus, mikä on minun edessäni kaiken aikaa. Satuttaahan se minuakin, mutta siitä huolimatta on armeliaampaa sanoa se. Et sinä ole ainut. On monia, monia muita. Monta todella paljon parempaakin. Et sinä ole niin ainutlaatuinen kuin luulet, eikä sinun makusi poikkea muista niin tavattomasti kuin olet joskus kuvitellut. En minä ole niin ruma kuin sinä muistat. Onhan minusta kasvanut joutsen, heidän silmissään. 

Tiedän miltä sinusta tuntuu. Ovathan tunteesi sitä samaa peruskauraa, mitä jokaisen pääkopasta löytyy, minunkin. Kyllä minäkin joskus tunsin niin. Ei ole erikoista, vaikka opiikin ymmärtämään, että on olemassa muitakin ihmisiä. Totta kai se satuttaa, mutta tosi asioiden kanssa on elettävä. Sinä et koskaan aikaisemmin tullut ajatelleekis muita ihmisiä, ethän? Et koskaan katsonut heitä, vaikka näit heidät. Sinua kiinnostivat muut asiat. Nyt olet kuitenkin oppinut käyttämään silmiäsi, sillä tiedät, miten ne toimivat. Nehän ovat sielunpeili, kertovat ihmisestä kaiken, mikä tarvitsee tietää. Niinhän sitä yleensä oletetaan, mutta lattialla lojuvat sirpaleet tuskin noudattavat normeja. Ne vain lojuvat siellä sulassa sovussa etsien itseään. Nehän kuuluvat yhteen. Jos joku kokoaisi ne taas ehjäksi, olisi olemassa mahdollisuus, että minäkin olisin jälleen ihminen. Rakennusmiehenä sinä saattaisit osata liimata sirpaleet yhteen, vaikka kenties laasti olisi kestävämpi ratkaisu. Sinähän sen tiedät.

Kiven kovaa minä yritin väittää itselleni sitä samaa, mitä väitän sinulle. Yritän saada itseni uskomaan, ettet ole yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Se ei kuitenkaan tuota tulosta, sillä omatuntoni valvottaa minua öisin sen vuoksi, että nauroin paidallesi. Sinähän halusit vain hyväksyntää. Olit kenties ylpeä itsestäsi, kun olit rohkaissut mielesi ja pukeutunut kerrankin niin kuin ihmiset. Ehkä se oli sinun tapasi kertoa minulle, että haluaisit auttaa. Minä kuitenkin vain nauroin, sillä aivoni eivät tee yhteistyötä kanssa. Ne pilkkaavat ja ivaavat sydäntäni, joka lapsellisesti haluaa uskoa vain kaikista kauneinta. Olisinhan halunnut hymyillä sinulle lämpimästi ja kertoa, kuinka paljon todella merkitset. En kuitenkaan tehnyt niin, ja sen takia syytän itseään siitä, mitä tapahtui, ja pelkää pahinta. Pelkää, että pian sinä ymmärrät, etten minäkään ole mitään. En sen enempää kuin muutkaan. Minähän olen vain tavallinen tyttö, joka herää henkiin kolme kertaa vuodessa, ainoastaan sinun vuoksesi. Ehkä sinä pian huomaat, kuinka paljon enemmän syitä sinulla on nauraa minulle. 

 Kuuleeko kukaan muu, kuinka pääni kaikuu? Äänet soluttautuvat sisään toisesta korvasta ja kaikuvat hetken mieleni alikulkutunnelissa, ennen kuin löytävät tiensä takaisin ulos. Mikään ei pysäytä ääniaaltoja. Ne ovat vapaita poukkoilemaan pääni halki haluamallaan tavalla. En edes yritä estää, eikä kukaan muu taida huomata sitä. Eihän käytökseni eroa normaalista, sillä se ei ole riippuvainen siitä, mitä päässäni liikkuu. Kyllä käteni osaavat kirjoittaa ja huuleni puhua ilman ainaisia komentojani. Jalkani kuljettavat minut läpi viimeisen perjantain siitä huolimatta, että mieleni on autio ja pimeä kuin avaruus: täynnä tähtiä, jotka ehtivät kuolla, ennen kuin niiden valo ehtii perille. Minun kehoni osaa kyllä elää ilman mieltäni mieletöntä elämääni. Ainoastaan sydämeni tarvitsee neuvoja osatakseen lyödä, mutta tänään niitä ei ole. Ne ovat poissa pyyhkiytyneet mielestäni kuin huonolla pyyhekumilla pyyhittynä, vain likaiset tahrat ovat jäljellä. Ne kertovat jotain siitä, että kerran mielessäni oli jotakin. Päässäni liikkui muutakin kuin ilmaa, ja sydämeni muisti lyödä useammin kuin kerran.

Oikeastaan minun pitäisi olla iloinen. Ovathan ajatukseni kerrankin poissa, kadonneet. Olisivatkin. Ei se kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, sillä ajatukseni eivät ole kaikonneet. Tällä kertaa ne eivät kuitenkaan halua hukuttaa minua alleen. Tällä kertaa ne haluavat leikkiä kuurupiiloa ja kyllätyttyään siihen vaihtavat hippaan. Ne juoksevat pakoon ja tarvittaessa piiloutuvat, leijuvat pois ulottuviltani ja nauravat kömpelöille yrityksilleni. Eivät ne anna minun kajota itseensä. Mieluummin ne kiusaavat mieleni uuvuksiin, lennähtelevät paikasta toiseen ja sinkoilevat ympäriinsä kuin villiintyneet tähdenlennot häviten näkyvistä juuri, kun olen saavuttamaisillani ne. Ei sellainenkaan tee minua iloiseksi, sillä minä haluaisin kerrankin tuntea oloni normaaliksi. Ikuinen kaaos sisälläni ei kuitenkaan auta minua siinä. 

Kun lysähdän uupuneena polvilleni tyhjyyteen, joka kaikesta huolimatta kannattelee minua, pimeys ympäröi minut. Tähtinä kaukaisuudessa tuikkivat ajatukset ovat sammuneet ja olen liian väsynyt edes yrittääkseni saada mieleni takaisin tasapainoon. Silloin on kuitenkin yksi ajatus, joka palaa vääjäämättä luokseni. Se on utelias ja liukuu ulottuvilleni, suorastaa tunkeutuu tajuntaani, ja minun on pakko kiinnittää huomioni siihen. Onhan se ainut toivoni saada menetetty mieleni takaisin. En vain haluaisi sitä sillä tavalla. 

Huokauksen lailla ajatus tuo luokseni keskiviikon, sen päivän, joka ei lukeudu parhaimpiini. Ikinä. Eräs ihminen murtautuu mieleeni kuin eksynyt varas, joka ei oikeastaan muista, minne todella oli matkalla. Hän katsoo minua hämmästyneenä ja minä vastaan katseeseen kykenemättä muuhunkaan. Samalla tavalla kuin keskiviikkona. Näyttää siltä kuin me etsisimme vastausta omiin kysymyksiimme toistemme käytöksestä, vaikkei siinä olekaan mitään järkeä. Emmehän me voi vastata toisillemme, sillä olemme täysin vieraat toisillemme. Siitä huolimatta tunnistan itseni hänessä, hänen tavassaan olla erilainen. Eihän hän varsinaisesti pistä silmään, mutta siitä huolimatta kaikki erottavat hänet muista. He huomaavat, ettei hän sittenkään ole täysin samanlainen kuin kaikki muut. Enkä taida olla minäkään. 

Hän ja minä olemme yhdessä erilaisia, ehkä kumpikin omalla tavallamme. Siitä huolimatta pelaamme samaa peliä, joka on aikaisemmin ollut yksi suurimmista huvituksistani. Hän kuitenkin ymmärtää, mitä minulla on mielessäni, ja näkee sen tyhjyyden, joka kätkeytyy merkityksettömän katseeni taakse. Toisin kuin muut hän ymmärtää, että minä elän valheesta, eivätkä silmäni ole peili sieluuni. Eivät ne peilaa syvintä olemustani, sillä ne peilaavat takaisin vain sen, minkä katsoja haluaakin nähdä. Enkä minä edes välitä siitä, sillä huuleni osaavat hymyillä, vaikka päässäni löisi tyhjää ja sydämeni unohtuisi omiin haaveisiinsa unohtaen elintärkeän tehtävänsä. Hän ymmärtää, ainakin on ymmärtämäisillään, mitä minä toisinaan olen sisimmässäni, eikä se oikeastaan ole sallittua. Kenenkään ei kuulu ymmärtää, vaikka pitäisihän minun muistaa, että siinä maailmassa, josta hän tulee kaikki on julkista omaisuutta eikä salaisuus merkitse mitään. 

Haluan työntää varkaan pois mielestäni ja jatkaa epätoivoista yritystäni koota ajatukseni, saada mieleni tasapainoon. Hän ei kuitenkaan suostu lähtemään suosiolla, ennen kuin saa viedä jotain mennessään. Osa siitä tyhjyydestä, joka täytti pääni on nyt poissa. Hän otti sen mukaansa, sillä eksyneenäkin varas on aina varas. Nyt päässäni on ikuinen muistijälki, joka kertoo siitä illasta, jona rikollinen asteli pilaamaan elämäni, urkkimaan selville synkimmän salaisuuteni. 

Sen seurauksena tähdet alkavat palata takaisin. Ne syttyvät yksitellen tummansiniselle yötaivaalle, joka kaareutuu karun maankuoren päälle. Maan ja taivaan välissä kyyhötän minä ikään kuin puun ja kuoren välissä vain ajatukset seuranani. Eivät ne ole kovin kummoista seuraa, haluavat vain ivata ja pilkata, sylkeä kasvoilleni ja kuiskia korvaani, että minun pitäisi hävetä. Kuten usein ennenkin, minä kuuntelen ajatuksiani, kun en voi olla kuulemattakaan. Häpeän silmät päästäni ja toivoin, että voisin muuttua tomuksi, lentää tuulen mukana tieheni. Ei niin tietenkään käy. Sitä vastoin tunnen olevani todellisempi kuin koskaan aikaisemmin: häpeä on suunnaton, ja ainut ystäväni.

Joskus pitäisi pystyä ajattelamaan jotain järkevää. Pitäisi ehkä lopettaa ajatusleikkien leikkiminen ja keskittää ajattelu johonkin hyödylliseen. Ehkä minun pitäisi viimein alkaa todella miettiä, mitä aion tehdä elämälläni. Pitäisi miettiä, minne hakee opiskelemaan ja aikooko altistaa terveytensä kesätyönsä takia. En kuitenkaan tee niin. Istun koneella ja luen tarinaa todellisuudesta, jota ei ole olemassa. Sen jälkeen etsin kirjoneulemallia sukkiin, joiden neulominen on ainut tapa osoittaa keinotekoista luovuuttani. -Kyllä sen jälkeenkin ehtii ajatella, niinhän minä luulen. Kenties luuloni saattaa olla melko lähellä todellista totuutta; minun totuuteni on kuitenkin toinen. 

Minun totuudessani ajattelen liikaa, taukoamatta. Ongelma on vain se, että ajattelen vääriä asioita. Joku voisi huomauttaa, ettei ole olemassa vääriä ajatuksia, mutta minä olen eri mieltä.  Eikö muka ole väärin rakastaa yhtä, ihastua toiseen ja ajatella kolmatta? Sekään ei vielä riitä, ei minun ajatuksilleni. Eivät ne missään tapauksessa halua analysoida sitä, mitä minun kannattaisi opiskella tai mitä haluaisin tehdä työkseni. Ne haluavat kasata pilvilinnaa hatarista hattaroista, jotka ensimmäinen todellisuuden tuulenpuuska tai ohitse lepattava epäilyksen lintu saa hajoamaan. Minun ajatukseni tuntuvat pitävän kaikesta heppoisesta. Ne täyttävät pääni pumpulilla saaden minut pettymään todellisuuteen. Ne saavat minut unohtamaan, että Suomen kallioperä on graniittia. Minun onnekseni joissakin kohdin tätä kallioperää kasvaa sammalta. Se pehmentää pudotukseni, kun tömähdän takaisin todellisuuteen. 

Ajatukseni eivät kuitenkaan jätä minua rauhaan. Jos yritän hylätä ne hetkeksikin, ne tulevat takaisin kiukkuisempina kuin koskaan. Ne ovat kuin mehiläisparvi, jonka pesää olen mennyt sorkkimaan. Toisinaan minun on pakko luovuttaa; silloin en enää jaksa taistella vastaan. En jaksa taistella, mutta kuntoni ei ole tarpeeksi hyvä ainaiseen pakoon juoksemiseen. Siispä minä ajattelen. Pysähdyn paikoilleni ja ajattelen. Annan ajatusten virran viedä minut mukanaan ja toivon,että pääni pysyy pinnalla. Pitäisihän sen pysyä, sillä olen aina ollut hyvä uimaan. Aina se ei kuitenkaan pysy. Toisinaan pääni vajoaa virtaan ja ajatukset salpaavat hengitykseni. Tuntuu siltä kuin tukehtuisin; keuhkoja kuristaa ja rintaa kivistää. Yritän kyllä pyristellä pintaan, mutta aina en vain pysty. Voimani eivät aina riitä vastustamaan sitä tulvaa, joka on saanut veden virtaamaan vuolaammin kuin aikaisemmin. Silloin tulevat kyyneleet, jotka luulevat auttavansa. Ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä ja muutaman hetken kuvittelen, että voin pakottaa ne pysymään siellä, missä haluan niiden olevan. Ei se kuitenkaan onnistu. Ne ovat niin palvelualttiita: haluavat helpottaa oloani. Niimpä ne valuvat naamalleni ja kirvelevät haljenneita huuliani osaamatta kuitenkaan auttaa. 

Kun tulva on ohi, minä olen edelleen hengissä. En ole kuollut, vaikka luulin niin käyvän. Ehkä jopa toivoin hieman. Kaikesta huolimatta niin ei käy. Ei niin käy koskaan. Minä jään aina henkiin. Löydän aina tieni takaisin sille peruskalliolle, joka on graniittia. Toisinaan se graniitti tuntuu huojuvan jalkojeni alla, vaikka se on mahdotonta. Siksi ajattelenkin, niin jälleen kerran, että se on ajatusteni paino, joka huojuttaa minun mieltäni. Olen minä joskus katsellut tähtiäkin, mutta en eriyisemmin pidä siitä. Ne ovat niin kirkkaita ja liikkuvat liian nopeasti. Ei niihin pysty keskittämään katsettaan. Niistä ei saa kiintopistettä, ei pysty hakemaan turvaa. Siksi minä mieluusti katson maahan. Tuijotan niitä sammaleita ja jäkäliä, jotka ovat ainoita ystäviäni. Pehmittävät putoamistani kovalle graniitille. Niistä minä pidän. Ne tuovat lohtua ja turvaa. Pystyvät elämään, vaikka ovat kuolleita. Siitä huolimatta elävät vain silloin, kun olosuhteet ovat otolliset. Kumpa minäkin pystyisin. 

Kai uuden vuoden alkaessa pitäisi olla toiveikas. Pitäisi kai toivoa, että kaikki menee paremmin kuin aikaisemmin ja elämä hymyilee. Minä en kuitenkaan jaksa sellaista. On turhaa kivuta korkeuksiin, kun putoaminen satuttaa kuitenkin. Mielummin elän jalat maassa ja rämmin läpi sen rämeikön, jonka elämä minulle kaunistelematta tarjoaa. Ei elämä ala hymyillä. Ei se ole tehnyt sitä aikaisemminkaan; ei viime vuonna, eikä sitä edellisenä, miksi sitten nyt. Eihän 2012 ole mikään maaginen luku, ei ainkaan minulle.

Ann Heberleinin kirjan nimessä tiivistyy kaikki se, mitä minä yhä useammin ajattelen, jopa tahtomattani. "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää." Siltä minusta tuntuu yhä useammin. Tiedän, ettei itsemurha olisi mikään ratkaisu, mutten vain jaksaisi elää. Elämässä kai pitäisi olla tavotteita, jotain odotettavaa, että sitä jaksaisi. Minulla ei ole.

Siitä huolimatta minä yritän jaksaa. En itseni takia, mutta muiden; heidän, joiden kuvittelen rakastavan minua. Yritän heidän takiaan, sillä ehkä minäkin rakastan heitä. Ainakin minä kuvittelen rakastavani. Joka tapauksessa minulle uusi vuosi ei merkitse uusia kujeita. Se merkitsee vain pitkittyvää kipuilua ahdistuksen kanssa, mutta ehkä juhannuksena kaikki on taas paremmin. Tarvitsee vain jaksaa siihen asti.